maanantai 2. heinäkuuta 2018

Vivido ∼ hevonen, jota en uskonut koskaan löytäväni


Vivido ∼ hevonen, jota en uskonut koskaan löytäväni. 

Jo ennen ensimmäistä omaa hevostani haaveilin isosta, valkoisesta ponista. Haaveilin connemarasta, joka olisi kiltti ja hyppäisi hyvin. Haaveiden valkoinen poni muuttui todellisuudessa kahdeksi ruunikoksi: maailman opettavaisimmaksi lämminveriseksi Pöpöksi ja myöhemmin itsepäiseksi eestinhevoseksi Eltoniksi. Eltonin aikana olisin antanut mitä vain saadakseni Pöpön ja sen terveet vuodet takaisin, mutta nyt Viton tultua elämääni olen vihdoin onnellinen. En ole enää niin katkera, vihainen, pettynyt taikka surullinen kuin olin vielä muutama vuosi sitten. Pöpön lopettaminen vaikutti minuun lähtemättömällä tavalla. En voi ikinä unohtaa sitä heikkouden tunnetta, kun riimunnaru vietiin käsistäni ja näin hevoseni kävelevän kohti kuolemaa. Tunne, jonka kohtaamista pelkäsin ja jota vastaan tappelin pääni sisällä vuosia.

Vito tuli minulle aikana, jolloin elämäni oli sekaisin. Vaikeana aikana, mutta toisin ajateltuna: juuri oikeana aikana. Vito muistutti niin paljon Pöppöä, kuitenkin samalla ollen aivan täysin erilainen kuin Pöppö. Ylväs ja päättäväinen kimo toi elämääni niin paljon uutta, samalla täyttäen Pöpön jättämän tyhjyyden. 

Vito oli kuin unelmieni hevonen. Ei, se ei ollut valkoinen connemaranponi, joka hyppäisi isoja esteitä. Se oli jotain paljon parempaa. Jotain mistä en ollut ikinä osannut edes haaveilla. Vito oli jo ensimmäisistä päivistä alkaen jotain mitä en ollut ikinä kokenut. Se oli luottamusta, kunnioitusta ja ystävyyttä. Vito oli täysin erilainen hevonen kuin mikään, johon olin ennen törmännyt. Opin nopeasti, kuinka herraa täytyi käsitellä, jotta sen kanssa pärjäisi. Se on aivan varmasti maailman kiltein hevonen, mutta se on myös ylväs. Siinä missä Eltonille piti suuttua ja huutaa, ei herkkäsieluinen Vito olisi todellakaan sietänyt sellaista. En ole ikinä ollut määräilijätyyppiä ja ehkä myös sen takia minun ja Eltonin yhteiselo ei sujunut kovinkaan hyvin. Viton kanssa huomasin kuitenkin jo todella pian, kuinka helppoa sen kanssa oleminen oli. Vito tuli minulle heinäkuun kolmas päivä ja elokuussa luotin siihen jo niin paljon, että uskalsin laukata sen kanssa ympäri kenttää ilman varusteita. Uskalsin tehdä asioita, joita en olisi ikinä uskaltanut tehdä muiden hevosten kanssa. 

Olen omistanut Viton nyt tasan vuoden. Joka päivä, kun katson sitä, tuntuu samalta kuin silloin, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Se on täynnä yllätyksiä, mutta samalla se on kuitenkin niin tuttu ja turvallinen. Joka kerta, kun katson sitä, ihastun siihen yhä uudelleen ja uudelleen, enkä voi vieläkään käsittää, että omistan jotakin niin upeaa. Vito on niin erikoinen hevonen: satuhevonen, joka on tullut tekemään elämästäni elämisen arvoista. 

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Hyviä ei olla, mutta hauskaa on


Lupailin jo vähän aikaa sitten Instagramin puolella kirjoitella blogiin meidän hyppykerrasta. Päätin osallistua "pitkästä" aikaa estetunnille Viton kanssa ja pakko kyllä myöntää, että ennen tuntia vähän jännitti. Viimeisimmällä hyppykerralla ratsastin Ronda-nimisellä hevosella, jolla en ollut koskaan aijemmin mennyt. Sileällä kaikki toimi hyvin ja minusta tuntui, että osasin jopa hieman ratsastaa kyseistä hevosta. Kuitenkin heti kun alettiin hyppäämään, katosivat nämä tunteet. En todellakaan ole kokenut esteillä ja Ronda olisi varmasti vaatinut jonkun, joka olisi osannut vähän paremmin. Tipuin Rondalta kerran, kun en nähnyt paikkaa ja jäin jälkeen hypystä. Esteen jälkeen Ronda alkoi köyrimään, jolloin löysin itseni maasta. Meinasin tippua toisenkin kerran samalla esteellä, samalla tavalla. Tällä kertaa Ronda kuitenkin odotti kiltisti, että pääsin kiipeämään kaulalta takaisin satulaan. Lopputunnin kestin selässä ja selvisin samalla vain yhden kakun leipomisella, mutta tippumisesta jäi kuitenkin pieni kammo takaraivoon kummittelemaan. 

Tämänkertaisen estetunnin tavoite minulla oli vaatimaton: pysyä selässä. Vaikka hyppääminen tuntuikin hirvittävälle, heti Viton selkään päästyäni jännitys kuitenkin katosi. Vaikka sekä minä, että Vito olemme molemmat kokemattomia esteillä, ei minua jännittänyt yhtään hypätä Viton kanssa. Se on jotenkin niin tuttu ja turvallinen, että sen selässä ei pelota enää paljoa mikään. Toki esteet olivat todella matalia ja opettaja oli koko ajan neuvomassa meitä, mutta olen silti aika ylpeä siitä, miten tunti meillä meni!

Hyppääminen oli todella hauskaa. Vito oli ihan innoissaan ja minä kestin kyydissä. Videolta näkee tehtäviä, joita teimme. Eniten kommenttia taidettiin saada vauhdista, jota Vitolla tosiaan oli hieman liikaa... Minä taas sain noottia siitä, että saisin ratsastaa enemmän, enkä vain jättää hevosta ja antaa sen päättää mm. paikkoja. "Ratsastat vaikka mieluummin huonot paikat kuin jätät hevosen yksin", oli mielestäni aika osuvasti sanottu ja ymmärsin heti, että minun pitää tosiaan alkaa ratsastaa, eikä jättää Viton tehtäväksi paikkojen katsomista. Kokenut hevonen varmasti osaisi katsoa oikeat paikat esteille, mutta Vito ei sitä kyllä todellakaan osaa, joten minun tulisi todellakin olla enemmän sen apuna ja tehdä päätöksiä, vaikka sitten niitä huonoja.

Videolta näkeekin kohtia, joihin en vain nähnyt paikkaa ja jätin Viton yksin. Silloin tullaan yleensä ihan liian lähelle tai aivan liian kauas, jonka vuoksi on todella hyvä, että esteet pysyvät näin matalina. Videolta näkee myös, kuinka Vito vaihtaa monesti esteen jälkeen väärän laukan. Opettajan neuvosta annoin sen laukata väärää laukkaa, jotta se oppisi hieman ajattelemaan missä laukassa laskeutua esteeltä. Näistä monista virheistä huolimatta olin todella onnellinen tunnin jälkeen. Meillä molemmilla oli ihan superhauskaa ja se jos joku on tärkeää!
.
.
Jostain syystä tämän postauksen kirjoittaminen oli todella vaikeaa ja tekstikin on sen näköistä ja pituista. Toivotaan, että ensi kerralla ratsastuksen lisäksi myös kirjoittaminen sujuisi!:D

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Lukio takana, elämä edessä?


Kesäkuun toisena päivänä sain vihdoin painaa päähäni ylioppilaslakin. Menneet kolme vuotta lukiossa ovat olleet melkoisia, mutta tuona päivänä tunsin vain iloa. Muistan, kuinka jossain vaiheessa lukion toista vuotta mietin, etten halua lukion päättyvän. En välttämättä siksi, että olisin nauttinut koulusta niin paljoa, vaan siksi ettei minulla ollut minkäänlaista aavistusta siitä, mitä lähtisin tekemään lukion jälkeen. Rehellisesti sanottuna: en tiedä sitä vieläkään, mutta enää se ei ahdista minua. Olen nuori ja minulla on koko elämä aikaa keksiä mitä haluan tehdä. Sitä ennen voi varmasti uskoa siihen, että tulen kyllä pärjäämään siellä, minne tahansa ikinä päädynkin. 


Ensimmäinen vuoteni lukiossa oli jännittävä ja mielenkiintoinen. Kaikki oli niin erilaista kuin ennen, vaikka kävinkin lukion samalla paikkakunnalla kuin olin muutkin kouluni käynyt. Opiskelu ei mielestäni eronnut paljoa yläasteesta, joten pärjäsin oikein hyvin samoilla opiskelutekniikoilla kuin ennenkin. Olin innoissani kaikesta uudesta ja minulla oli motivaatiota koulua kohtaan vaikka muille jakaa. Ensimmäisenä vuonna ei ollut mitään suuria tapahtumia, mutta uusia asioita tapahtui koko ajan: uudet tilat, oppiaineet, opettajat, uusi luokka ja oikeastaan koko tunnelma. Lukiossa ilmapiiri oli paljon ystävällisempi ja rennompi, toisin kuin yläasteella, jossa sai olla koko ajan varuillaan ja silmät auki.


Lukion toinen vuosi ei mennyt minulla yhtään niin hyvin kuin ensimmäinen. Menetin motivaationi kouluun, opiskeluun, hevosiin... Oikeastaan ihan kaikkeen. En olisi yhtään jaksanut panostaa mihinkään ja tulevaisuus ahdisti minua. Olen kuitenkin sen verran tunnollinen, että hoidan pakolliset asiat, vaikka en jaksaisikaan. Arvosanani eivät siis tippuneet radikaalisti, koska luin aina kauheassa stressissä ja paniikissa koetta edeltävänä iltana, kun en aikaisemmin jaksanut. Tämä tekniikka toimi hyvin kokeissa, mutta kokeen jälkeen en useinkaan muistanut enää mitään vasta opiskelemaani. 

Toisen luokan yksi kohokohta oli ehdottomasti vanhojentanssit. En ole oikein tanssi-ihmisiä, enkä missään nimessä tanssisi vanhoja uudestaan, mutta kyseinen päivä oli silti omalla tavallaan ihana ja ikimuistoinen! Parasta oli varmastikin kaikki se panostus vain yhtä päivää varten. Kerrankin sai ihan luvan kanssa hankkia aivan ihanan mekon ja käydä kampaajalla ja meikattavana. Tästä linkistä voi käydä katsomassa postauksen, jossa näkyy hieman kuvia vanhojenpäivän mekostani ja kampauksestani. 


Lukion viimeinen vuosi oli oikeastaan kaikista paras. Meillä oli ihana luokka ja luokkahenki. Kevättalvella vietetyt penkkarit olivat mukava kokemus, vaikken niihinkään jaksanut enää oikein panostaa. Käytiin myös abiristeilyllä, jossa kyllä tanssittiin, vaikkei yleensä tanssitakaan. Sanomattakin varmaan siis selvää, että hauskaa oli. Abivuonna kaikki taisivat olla jo aika kyllästyneitä opiskeluun, joten ei tuntunut niin pahalta ottaa itsekin vähän rennommin. Kirjoituksiin luin ja panostin kyllä aika paljon. Etenkin äidinkieltä, psykologiaa ja englantia yritin opiskella ahkerasti, kun taas ylimääräisenä kirjoitettu yhteiskuntaoppi jäi kokonaan ilman valmistautumista. Myös viimeisenä kirjoitettuun matematiikkaan en enää meinannut jaksaa panostaa ollenkaan, mutta selvitin kaikki aineet kunnialla läpi, vaikkei älliä tullutkaan.


Kiitos siis lukiolle, meidän mahtavalle luokalle ja parhaille ystävilleni, jotka tekivät lukiovuosistani varsin mielyttävät. Ja kiitos tietenkin äidille. Kiitos, että jaksoit minua, vaikka olinkin välillä aika vaikea ♥

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Liian hektistä elämää


Pari postausta takaperin kirjoitin siitä, kuinka ratsastaminen ei tuntunut oikealta ja kuinka ollaan otettu jonkin aikaa rennommin mm. harjoittelemalla maastakäsittelyä ja ratsastamalla ilman satulaa ja suitsia. Tallilla olikin hauskaa joka kerta ja nautin todella Viton kanssa puuhastelusta. Viime aikoina taas en ole päässyt liikuttamaan Vitoa ihan niin usein kuin haluaisin. Minusta tuntuu, että elämäni onkin tällä hetkellä liian hektistä ja, että olen joutunut luopumaan hetkeksi jostakin pysyäkseni mukana siinä. 


Eilen ratsastin Viton pitkästä aikaa kunnolla: ensin maastossa ja sitten kentällä. Jo maastossa Vito oli todella jännittynyt, eikä halunnut yhtään kuunnella minua. Mentiin kaikissa askellajeissa, mutta vain ihan pari hetkeä käynnissä Vito suostui vähän rentoutumaan. Kentällä ratsastaessa meillä meni vieläkin huonommin. Vito oli todella hidas kaikille avuille. Se puri kuolaimeen ja painoi sille ja käytännössä juoksi alta koko ratsastuksen ajan. 


Saatiin joitakin ihan ok-pätkiäkin, mutta ratsastuksesta jäi kyllä aika huono maku suuhun. Nyt on pakko, vaikka väkisin, yrittää ehtiä ratsastaa Vitoa jonkun aikaa joka päivä ja katsoa muuttaisiko se ponin ratsastettavuutta yhtään paremmaksi. Blogin ulkoasukin on vielä ihan talvinen ja sekin pitäisi ehtiä muuttamaan, mutta lähiaikoina tuskin kerkeän siihen kaota. Veikkaan, että oma elämäni muuttuu vähän kiirrettömämmäksi kunhan saan autokoulun suorittettua loppuun ja pääsen keskittymään taas enemmän Vitoon ja muuhun elämään. Siihen saakka postaukset tulevat luultavasti olemaan tällaisia hätäisiä päivityksiä, joissa lähinnä valitan kaikesta. Ensi postaukseen siis! 

Kuvat on otettu kyseiseltä ratsastuskerralta. Kiitos Jannalle!

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Samos vei sydämeni


Olin pari viikkoa sitten tähänastisen elämäni parhaalla lomamatkalla. Olimme äitini kanssa pienellä Kreikan saarella: Samoksella. Samosta mainostettiin rauhalliseksi ja perinteiseksi Kreikan matkakohteeksi ja kuvaus osoittautuikin oikeaksi: juurikin sellaiseksi kohteeksi, jota toivonkin. Samos sijaitsee niin lähellä Turkkia, että saarelta näkyy jopa sen rannikko.  Me asuimme viikon ajan Pythagorion-nimisessä kylässä, joka sijaitsee saaren kaakkoisrannalla. Kuten kuvista näkyy, kylä oli jyrkässä mäessä ja kadut olivat kapeita.  Hotellimme sijaitsi juuri sopivalla etäisyydellä kaikkialta: pienen kävelymatkan päästä alkoi seitsemän kilometrin mittainen pikkukiviranta ja satama oli vain muutaman sadan metrin päässä. Vaikka satama olikin täynnä erilaisia ravintoloita ja kuppiloita ja hotelleja löytyi joka nurkan takaa, oli kaupunki kuitenkin omalla tavallaan todella perinteinen. Tavallisia kreikkalaisia asui hotellejen välisissä asuinnoissa ja meistä jopa tuntui, että erotuimme turisteina valtajoukosta. Yövyimme Remezzo-nimisessä hotellissa, jota piti erittäin lämminhenkinen, vanhempi pariskunta. Hotelli oli ihana: rauhallinen ja suloinen. Kaunista Kreikan sinistä löytyi yleisistä tiloista, kun taas huoneemme oli väriltään mintunvihreä. Kokonaisuudessaan koko paikka: niin hotelli kuin kyläkin olivat aivan upeita! 



Lomamme pääaktiviteetti oli rentoutuminen rannalla makoillen. Meille sattui lähes joka päivä upea keli. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämmintä oli joka päivä reilusti yli 25 astetta. Ranta ei ollut hiekkaa, vaan pientä pyöreää kiveä, jonka päällä oli yllättävän hyvä ottaa aurinkoa. Kävin uimassa monta kertaa ja vesi oli ihanan lämmintä, vaikka aallokko olikin joka päivä aika voimakas. Ainut hieman huonompi ilma sattui juuri sille päivälle, jolle olimme varanneet risteilytyyppisen retken. Pieni laiva lähti satamasta vieden meidät kauemmas rannalle, jossa syötiin ja käytiin uimassa. Tällä rannalla vesi oli ihan turkoosia ja paikka oli niin suojaisa, ettei tuuli nostattanut aaltoja. Vaikka menomatkalla meinasikin jäätyä, oli tulomatka jo vähän aurinkoisempi ja matka mukavampi. 



Kreikkalainen ruoka jakaa mielipiteitä ja alkuloman maisteltuani perinneruokia ja -juomia, päädyin viimeisinä päivinä syömään useampaan otteeseen pizzaa. Vegaanisesta ruuasta oli ihan turha edes haaveilla. Kasvisvaihtoehtoja kyllä oli, mutta valitettavasti kaikkiin kasvisruokiin oltiin käytetty rennomalla kädellä juustoa. Syön yleensä kaikki ruaat, vaikka en oikein pitäisikään, mutta yhden poikkeuksen jouduin tällä reissulla tekemään. Toisena iltana tilasimme äitini kanssa molemmat moussakaa ja jostain syystä se jäi minulta kyllä miltei kokonaan syömättä. Loppulomasta en uskaltanut sitä enää tilata, eikä vastaavanlaisia makuelämyksiä onneksi tullutkaan vastaan. Toinen mainitsemisen arvoinen makuelämys oli kreikkalainen perinnejuoma ouzo, joka on siis anisviinaa. Oltiin ensin vähän turisteja, kun juotiin sitä raakana, jolloin se maistui ihan hirveältä. Toisella kerralla, veteen sekoitettuna, se maistui jo paljon paremmalta. 



Vuokrasimme pyörät muutamana päivänä ja pyöräilimme pidemmälle rantaa pitkin, sekä toiseen kylään: Mytiliniin. Matka oli aika rankka: käytännössä pelkkää ylämäkeä melkein 30 asteen helteessä, mutta reissu oli sen arvoinen! Vaikka Mytilinin kylä olikin todella pieni ja mitäänsanomaton, olivat matkan varrella näkyvät maisemat aivan upeat. Harmittaa, etten tajunnut ottaa yhtään kuvaa tai videota, sillä nämä maisemat olivat todellakin näkemisenarvoiset! Kahden pyörän vuokraaminen maksoi vain 15 euroa päivältä. Pyörät olivat ihan toimivat muuten, mutta voimmakkaammin jarruttaessa kuului molemmista pyöristä aivan järkyttävä ääni. Oli kyllä aika koomista rullailla alas Mytiliinistä, kun jarrut huusivat kovempaa kuin mikään muu ääntätuottava asia sillä hetkellä.



Käytiin myös kiertelemässä muutamat nähtävyydet. Ensimmäisenä kävimme äitini toiveesta arkeologisessa museossa. En ole yhtään museoihmisiä, joten sanomattakin varmasti selvää, että savipyttyjen katselu oli hieman uuvuttavaa... Seuraavaksi käväisimme linnassa nimeltä Castle of Lykourgos. Se oli kyllä kaunis, vaikkei nähtävää ollutkaan paljoa. Nämä molemmat nähtävyydet olivat Pythagorionissa. Äitini olisi halunnut käydä vielä Eupalinoksen tunnelleilla, jotka olivat käsittääkseni vanhoja vesijohtoja, mutta jätettiin se kuitenkin väliin, kun matkaa olisi sinne ollut puhelimeni mukaan yli neljä kilometriä, eikä meillä ollut kyseisenä päivänä pyöriä käytössä. Pythagorionista olisi löytynyt vielä Heran temppeli ja Pythagoran luola, mutta niissä ei kuitenkaan käyty. Saarelta olisi siis löytynyt paljon historiaa, mutta itseäni kiinnosti enemmän kulttuuri kuin historia, jonka vuoksi ei näissä kohteissa paljoa pyöritty. 



Kokonaisuudessaan Pythagorion oli aivan loistava valinta lomakohteeksi: ei todellakaan mikään nuorten bilepaikka, vaan ennemmin vanhahtava ja lämminhenkinen kylä, jossa tapasi kaikenikäisiä kreikkalaisia. Olisin voinut jatkaa tätä lomaa loputtomiin ja olenkin aivan varma, että jossain vaiheessa menen vielä takaisin. Kiitos Kreikka, Samos ja Pythagorion, sekä ennen kaikkea äitini, jolta sain tämän matkan ylioppilaslahjaksi: lahjoista parhaimman. 

Alla olevista linkeistä pääsee katsomaan ottamani videokoosteet muutamalta päivältä. Ensimmäiseltä videolta näkyy ainakin toisen päivän pyöräilyä, museo, linna ja risteilyä ja toiselta videolta kylää, rantaa ja hotellia:




torstai 24. toukokuuta 2018

Tämä hevonen


Viime aikoina minusta on tuntunut useaan otteeseen siltä, että ratsastus ei ole se juttu, mitä haluan tehdä. Rakastan Vitoa ja rakastan sen kanssa touhuamista enemmän kuin mitään muuta, mutta ratsastuksesta on tullut jopa hieman epämielyttävää. Monta kertaa ratsastuksen jälkeen minulla on ollut sellainen olo, ettei tämä ole oikein. Vito suorittaa aina kiltisti, mutta minusta tuntuu, ettei mikään riitä. Minusta tuntuu, etten osaa mitään ja ettei ole oikein vaatia Vitolta niitä ns. vaikeampia juttuja, mitä ei vielä osata niin hyvin.

Uskon kuitenkin, että tämä on täysin pääni sisällä oleva ongelma, koska se tulee ilmi vain kunnolla treenatessa. Yhden erittäin huonon ratsastuksen jälkeen päätin, että huomenna kokeilen mennä kevyemmin ja vähemmällä varustuksella, ja katsoa miten se vaikuttaa Vitoon. Seuraavana päivänä päädyinkin ratsastamaan pelkällä kaulanarulla ja Vito toimi ihan eritavalla kuin edellisenä päivänä: se oli oma, herkkä itsensä ja reagoi apuihin paljon paremmin kuin edellisenä päivänä "kunnon" varusteilla mentäessä. Laukatessamme reipasta laukkaa kenttää ympäri, se pärskähteli iloisesi ja sain minut nauramaan. 

Olen huomannut, kuinka Vito on luonteeltaan aikalailla samanlainen kuin minäkin. En usko, että sen pää kestäisi kunnon kilpailemista ja treenaamista. Se on kuitenkin niin kiltti, että se suorittaa ja yrittää aina, vaikka olisikin stressaantunut. Itsekin teen päätöksiä vain mielyttääkseni muita, vaikka oikeasti haluaisin jotakin ihan muuta: suoritan, vaikken jaksaisi enkä haluaisi.  Eihän meidän treenaaminen olekaan ollut lähelläkään mitään kilpatason treenaamista, mutta eron huomaa silti: silloin kun Vito pääsee tekemään jotain, mitä se todella rakastaa, se on ihan eri hevonen. Monta kertaa Vitoa maastakäsitellessäni on pitänyt oikeasti pysähtyä vain katselemaan sitä: "Onko tuo todella minun hevoseni? Se on niin upea!" Sen ilme on täysin erilainen ja koko olemus vapautuneempi. Siitä näkee, kuinka se nauttii ja juuri sitä minä rakastan.

Alussa mainitsin, ettei ratsastaminen ole minusta enää mukavaa, mutta on se silloin, kun molemmat osapuolet nauttivat siitä ja suorittavat mielellään. Minulle varusteiden vähentäminen on auttanut, koska silloin ei tule ajatusta, että meidän pitäisi saavuttaa jotakin ja olla mahdollisimman hyviä. Silloin ratsastus on rennompaa, mutta samalla päästään kuitenkin ikään kuin vaivihkaa treenaamaan. Ruvetaan varmasti pian taas ratsastamaan ihan "kunnon" varusteilla, kunhan saan ensin ajatukseni kuntoon.

Olen niin iloinen, että minulla on mahdollisuus omistaa näin mahtava hevonen. Vitosta on todella tullut ystäväni, eikä mikään ratsastukseeni liittyvä tavoite ole yhtä tärkeää kuin se, että Vito on onnellinen ja, että meillä on hauskaa yhdessä.