torstai 10. tammikuuta 2019

Tervetuloa vuosi 2019


Ihan tähän alkuun haluan sanoa ison kiitoksen kaikille teille, jotka välitätte. Edellinen postaukseni sai aivan uskomattoman vastaanoton, vaikka itse pidinkin sitä hieman kyseenalaisena ja mietin sen julkaisemista todella pitkään. Postauksen julkaisemisen jälkeen sain viestejä ja kommentteja Instagramissa, Facebookissa ja täällä blogissakin. On todella upeaa huomata, kuinka aivan vetovieraatkin ihmiset välittivät ja uskaltavat kertoa sen. Tsemppejä enemmänkin ilahduin viesteistä, joissa ihmiset kertoivat kokeneensa samankaltaisia tunteita kuin mistä minäkin kirjoitin. Välillä sitä tulee itsekkäästi ajatelleeksi olevansa maailman ainut ihminen, joka tuntee surua ja uskoo itsepäisesti siihen, etteivät muut voi ymmärtää, vaikka heille puhuisikin. Juuri tämän takia olisi hienoa, jos vaikeista asioista kirjoitettaisiin enemmän ja puhuttaisiin avoimemmin. Kaiken sen sosiaalisessa mediassa näkyvän positiivisuuden rinnalle tarvitaan myös realismia. Enkä nyt tarkoita negatiivisuutta, skeptismiä tai pessimismiä vaan aitoutta. Positiivisuus ja ilo ovat hienoja asioita niin kauan kun ne ovat aitoja. Iloisen esittäminen on niin helppoa sosiaalisessa mediassa: voi vain jättää kirjoittamatta kaiken epäonnistuneen, kertomatta miltä oikeasti tuntuu ja sanomatta sen, miten asiat oikeasti ovat. 


Minulle hymystä tuli selviytymiskeino. Keino peittää oikeat tunteet ja hämätä muita ihmisiä; ehkä myös itseäni. Kun minua ahdisti: hymyilin, vaikka olin surullinen: hymyilin ja kun pelkäsin: hymyilin. Muistan miettineeni, että ei olisi yhtään tilannetta, josta en selviäisi hymyilemällä ja nyökkäilemällä. Menetelmäni toimi niin kauan kunnes se ei enää toiminut. Törmäsin ihmisiin, jotka käyttivät hyväkseen heikkouttani ja ajaudun tilaan, jossa en enää tunnistanut tunteitani: en tuntenut mitään. Nyt kuitenkin ymmärrän, kuinka huono selviytymiskeino esittäminen oikeasti oli. Ei ole heikkoa näyttää oikeita tunteitaan: se on oikeastaan paljon vaikeampaa kuin esittää aina iloista ja pärjäävää. 


Tarkoitukseni ei todellakaan ollut tänään kirjoittaa toista samankaltaista, pohdiskelevaa postausta, mutta aloitus toiminee hyvänä johdantona uudelle vuodelle ja tämän postauksen teemalle. En ole enää pitkään aikaan tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta tänä vuonna lupaan kuitenkin jotain. Lupaan lopettaa esittämisen: yritän opetella tunnistamaan pohjimmaiset tunteeni, kohtamaan ne ja näyttämään ne. En enää aijo jatkaa tunteiden sysäämistä syrjään, enkä aijo purkaa vihaa ja tuskaa typerillä tavoilla, jotka eivät auta kuin siinä hetkessä. Lupaan yrittää kehittyä ihmisenä, etsiä sen oikeasti iloisen ja positiivisen itseni ja ennen kaikkea elää ja nauttia siitä. Tiedän, että nämä ovat suuria lupauksia, joiden kehittämistä saan harjoitella koko pienen elämäni, mutta tiedän myös, että voin olla onnellisempi ja haluan olla; ja uskon, että siitä on hyvä aloittaa. 


Mitä Vitoon ja sen uuteen vuoteen tulee on kunnon kohotusta, masun pienentämistä ja kadonneiden selkälihasten metsästystä. Ollaan aloiteltu vuosi tekemällä hommia mm. puomeilla ja lumihangessa, jolloin Vito on päässyt nostelemaan jalkojaan vähän normaalia enemmän. Maastoilupainotteinen liikutus tulee varmasti vielä jatkumaan, koska kentällä on niin tylsä mennä, kun saadaan vain kävellä. Pitää kuitenkin alkaa ratsastamaan Vitoa maastossakin oikein päin ja laittamaan se oikeasti hommiin, jotta saadaan pojalle vähän lihasta ja kuntoa takaisin. Viton kanssa on aina niin ilo käydä maastossa, kun se osaa käyttäytyä yleensä yksinkin todella hyvin. Viime aikoina ollaan tiellä kulkiessamme kohdattu mm. koulutakseja, traktoreita, metsureita ja jopa rekka, ja ainoastaan viimeisenä mainittu aiheutti muutaman sivuaskeleet: nekin todella lievät sellaiset. Myös syksyllä Viton mielestä niin kamalat lehmät alkavat nekin olla jo "ihan sama". 


Suurin toiveeni uudelta vuodelta on, että Viton jalka parantuisi ja se pääsisi taas liikkumaan kunnolla ja elämään onnellisen pienen ponin elämää. Uskon kyllä, että Vito on ihan onnellinen tälläkin hetkellä, mutta terve hevonen on aina terve hevonen. Ihmeen hyvin se on jaksanut kävellä nämä neljä kuukautta, kun alkuun tuntui, että se hyppi seinille jo viikon kävelytysjakson jälkeen... Vasta viime aikoina se on alkanut itse tarjoamaan mm. maastossa ravia ja ottaa kuulemma aina tarhassa välillä juoksuaskeleita. Kohta puoleen pitäisikin taas pyytää eläinlääkäri ultraamaan jalkaa, jotta saadaan selville päästäisiinkö jo ottamaan ravia vai vieläkö kävellään. 


Viton saikkuillessa olen päässyt aina silloin tällöin ratsastamaan tallinomistajan hevosta. Harmolla ratsastaminen on ollut erittäin opettavaista, koska se on todella erilainen ratsastaa kuin Vito. Tykkään molemmista pojista kovasti ja on niissä paljon samaakin: mm. väri ja herkkyys. On ollut myös hauskaa huomata kuinka Harmon kanssa saadut oivallukset ovat auttaneet myös Viton ratsastuksen kanssa. Niinhän sitä sanotaan, että erilaisilla hevosilla ratsastaminen kehittää ihan eri tavalla kuin aina sillä samalla meneminen. Silloin tällöin ratsastaminen tuntuu kyllä aika surulliselle, kun Viton ollessa kunnossa pääsi ratsastamaan melkein joka päivä, mutta toivotaan että Vitokin pääsisi kohta kunnolla taas töihin. 


Tässä kohtaa kuitenkin lopetan kirjoittamisen ja päästän teidät kunnolla ihailemaan näitä upeita kuvia, joita siskoni kävi ottamassa minusta ja Vitosta jouluaattona. Onnea on sisko, jolla on taitoa napsia tällaisia kuvia! 












Ihanaa uutta vuotta just sulle! ♥

maanantai 31. joulukuuta 2018

Olen päättänyt lopettaa opiskelun


Olen opiskellut nyt puoli vuotta yliopistossa kirjallisuutta. Viime kuun alussa tein lopullisen, jo pitkään harkinnassa olleen päätöksen: lopetan opiskelun. Jo syyskuun alussa kirjoitin tänne blogiin ajatuksiani opiskelun aloituksesta ja epävarmuudestani pääainettani ja ylipäänsä yliopisto-opiskelua kohtaan. Oikeastaan jo keväällä hakiessani opiskelemaan, olin päättänyt etten ota paikkaa vastaan, jos sellaisen saan, vaan pidän suosiolla välivuoden. Kävin pääsykokeissa, pääsin sisään ja vastoin kaikkia suunnitelmiani aloitin syksyllä opintoni uudessa kaupungissa. Alkusyksystä tsemppasin: yritin opiskella, olla kiinnostunut ja pärjätä, mutta se ei auttanut. Loppusyksystä olin jo luovuttanut: en jaksanut käydä luennoilla, lukea tentteihin tai tehdä tehtäviä. Viime viikkoina minulla on ollut koulua vain kahtena päivänä, mutta sekin on tuntunut liian rankalta. En yleensä puhu tällaisita asioista, koska olen aina oppinut vain pärjäämään: sinnitelemään ja odottamaan helpompia aikoja. En halua kenenkään ajattelevan minun olevan ärsyttävä teini, joka valittaa rankasta elämästä, kun kaikilla muilla läheisillä asiat ovat paljon huonommin. Olen siis oppinut piilottamaan pahan oloni: pidän suuni kiinni, hihat alhaalla, en luota ihmisiin, mutta hymyilen kaikille ja esitän pärjäävää. 


Totuus on kuitenkin se, etten oikeasti jaksa enää esittää. En ole ollut se iloinen ja huoleton tyttö, joka nautti joka hetkestä ja pystyi rehellisesti sanomaan rakastavansa elämää, enää moneen vuoteen. Nyt olen kuitenkin tehnyt yhden päätöksen, joka helpottaa elämääni ja vaikken vieläkään osaa puhua asioistani tai avautua kenellekään, uskon että tällaisen päätöksen tekeminen on edes jonkinlainen alku. Ja vaikken tiedäkään vielä, mitä haluan opiskella, ei kirjallisuus ainakaan ollut se oikea vaihtoehto minulle. Postauksen otsikko onkin siis ehkä hieman harhaanjohtava, koska arvostan kovasti koulutusta ja haluaisin olla korkeasti koulutettu. Ongelmani on kuitenkin se, etten vieläkään oikein tiedä mitä haluisin elämältäni. Olen nuori, eikä minun tarvitsekaan vielä tietää sitä, mutta en uskalla luottaa siihen että kaikki järjestyy. Tarvitsen aina jonkin suunnitelman, päämäärän, jotta elämäni ei tuntuisi täydeltä kaaokselta. Pärjään niin kauan, kun tiedän jonkun olevan vain väliaikaista, mutta heti kun jostakin tulee arkea, en enää pysty tsemppaamaan, koska en nää loppua.


Kaikkien näiden vuosien aikana, kaiken tämän kaaoksen ja pahan olon keskellä, on minulla ollut kuitenkin yksi asia joka saa minut lähes poikeuksetta unohtamaan kaiken muun. Hevoset: henkireikä, jota ilman en todella tiedä olisinko vielä täällä. Viton löytäminen oli ehdottomasti paras asia mitä minulle on tapahtunut sen jälkeen kun Pöppö lopetettiin. Kaiken sen tyhjyyden keskellä, kun en tunne mitään, kun en edes tiedä olenko elossa vai en, on tallille meno, hevosen lähellä olo: Vito, saanut minut taas tuntemaan. Kun pääni on ollut täynnä rumia ajatuksia, kun en ole pystynyt hengittämään, on Vito kantanut minua. Vaikka Viton entinen omistaja ei kelpuuttanutkaan Vitoa terapiakäyttöön, on se minulle maailman paras terapiaeläin. Juuri se oikea hevonen minulle: elämäni hevonen. 

.
.
.

Tämä postaus on lojunut jo viikkoja luonnoksissa, koska en ole yksinkertaisesti uskaltanut julkaista sitä. Pyydän siis jo valmiiksi anteeksi tästä. Oli pakko purkaa tätä oloa jotenkin ja kirjoittaminen on ollut minulle aina luonnollisempaa kuin puhuminen.

torstai 6. joulukuuta 2018

Satumetsä











Vihdoin pääsen julkaisemaan nämä aivan ihanat kuvat, jotka siskoni otti minusta ja Vitosta jo lokakuussa. Julkaisin viime kuussa postauksen, johon kokosin samalta päivältä kuvia, tosin vedessä otettuja. Käytiin siis kahlaamassa järvessä, jonka vuoksi Vito on näissäkin kuvissa märkä jaloista ja mahan alta. Kahluu-kuvia pääset katsomaan painamalla tästä

Olen vieläkin ihan ihmeissäni, miten näistä tuli niin hyviä, vaikka todellisuudessa minusta tuntui, ettei Vito seisonut hetkeäkään paikoillaan. Omissa ilmeissä ja asennoissa olisi tietysti vaikka kuinka paljon parannettavaa, mutta onneksi Vito sentään näyttää komealle joka kuvassa. On tuo Pura Raza Española kyllä kelpo malli, pakko sanoa ;)

perjantai 30. marraskuuta 2018

Marraskuun viimeinen


Uskomatonta, että huomenna on jo joulukuu. Itselläni ei ainakaan vielä ole yhtään joulufiilistä, vaikka olen yleensä aina ennen odottanut joulua kovasti jo alkusyksystä lähtien. Minun lukukauteni loppuu 13. päivä, jonka jälkeen kylläkin suuntaan töihin joulun ajaksi. Sain onneksi jouluaaton ja -päivän vapaaksi, joten pääsen ehkä itsekin joulutunnelmiin joulun lähestyessä. Joulukalenteria en tänä vuonna ehdi mitenkään tehdä tänne blogin puolelle. Mietin vähän aikaa, jos olisin toteuttanut sen Instagramin puolelle, mutta taitaa sekin jäädä tänä vuonna tekemättä. Sen sijaan yritän päivitellä blogiin vähän useamman postauksen, enkä vain kahta kertaa niin kuin viime kuina on tupannut käymään. 


Vito voi oikein hyvin ja pyöreästi. Pari viikkoa sitten eläinlääkäri kävi taas ultraamassa sen jalan. Sain itsekin katsoa, kuinka vamma oli parantunut ja se näytti jo paljon paremmalta. Alue oli vieläkin kirjava, muttei yhtään niin tumma kuin ensimmäisellä ultrauskerralla. Eläinlääkärin mukaan vamma on lievä ja todella pienellä alueella. Se on myös lähtenyt parantumaan hyvin, mutta ei ole vielä tietenkään kokonaan parantunut. Kävelykuurimme jatkuu siis vielä ainakin 6-8 viikkoa, jonka jälkeen jalka ultrataan taas kerran ja sitten katsotaan, saadanko jo alkaa pikkuhiljaa ravailla ja nostaa rasitusta.


Itse pääsin pitkästä aikaa taas kunnolla hevosen selkään ja ratsastamaan tällä viikolla, kun kävin Hankasalmen ratsastuskoululla puolen tunnin yksityistunnilla kämppikseni kanssa. Oli kyllä aivan mahtavaa päästä pitkästä aikaa kunnolla hommiin ja huomata, ettei kaikki taidot olekaan vielä ehtineet unohtua. Ratsuni oli tallin kiltein hevonen, hieman jäykkä ja kankea, mutta erittäin hauska tapaus. Tunnin jälkeen kaipuu kunnolla säännöllisesti ratsastamaan oli kovempi kuin koko Viton saikun aikana. Pakko varmasti keksiä joku ratkaisu tähän pulmaan ja yrittää päästä taas pian ratsastamaan. 

.
.
.

Blogi sai myös uuden ulkoasun. Pitkästä aikaa olen jopa ihan tyytyväinen tähän. Mitä mieltä te olette?

maanantai 26. marraskuuta 2018

Vesileikkejä ponin kanssa


Joku teistä saattaa ehkä muistaa viime vuonna julkaisemani postauksen nimeltään Kuvapostaus järveltä. Tänä vuonna käytiin myös ottamassa vähän syksyisempiä kuvia järvessä. Vito on aina todella innoissaan kahlaamassa, kuopimassa ja sukeltamassa. Jos joku on lukenut edellisen postauksen, tietääkin että tänä vuonna meidän kahluuleikit eskaloituivat hieman ja päättyivät omaan uintireissuuni vaatteet päällä... Näitä kuvia ottaessa oli kuitenkin todella hauskaa ja selvittiin ilman sen suurempia hankaluuksia, vaikka Vito olikin aika innokas. 

Tästä postauksesta tulee myös jatko-osa, niin kuin viime vuonnakin. Toisessa osassa tulee tuttuun tapaan olemaan samankaltaisia, metsässä otettuja kuvia. Sitä ennen taidan kuitenkin kirjoitella vähän uusia jännevamma-kuulumisia.








torstai 25. lokakuuta 2018

Tapaturmia toistensa perään

Tämä syksy ei ole kyllä osoittautunut kovin vahvaksi ajaksi kummallekaan meistä: ei Vitolle, eikä minulle. Ensin Vito astuu maastossa kuoppaan, saa jännevamman ja joutuu saikulle, sitten tapahtuu jonkinlainen onnettomuus kuljettaessamme Vitoa ja sitten parin viikon päästä tipun Vitolta, niin että se astuu pahasti jalkani päälle... Mainio syksy!


Jännevammadiagnoosin jälkeen olin täysin varma, että vien Viton Juvalle, jossa se pääsee tarhailemaan koko päivän ja ilmojen mukaan myös yöt. Täällä Jyväskylässä se olisi varmasti ruvennut ihan kunnolla riehumaan tarhaillessaan yksin hiekkatarhassa. En siis halunnut aiheuttaa kenellekään vaaratilanteita ylienergisen pöllöilijän kanssa kimppatallilla, jossa hevosta käsitteli useampi kuin muutama ihminen. Rehellisesti sanottuna tuntuu kyllä ihan mukavalle, kun Vito on taas Juvalla. Vaikka asun itse vielä Jyväskylässä, enkä pääse näkemään ponia enää joka päivä, on se silti sen arvoista. Vito asuu nyt kivalla, pienellä tallilla, jossa se tuntuu todella viihtyvän. Kohta päästään varmaan laskemaan se yhteen toisten hevosten kanssa, jolloin se pääsee liikkumaan tarhassa vielä nykyistäkin enemmän ja purkamaan energioitaan edes jotenkin kehittävällä tavalla. Viton olessa täällä Jyväskylässä en päässyt käymään kertaakaan kotona, joka oli minulle aika raskasta, koska en nähnyt perhettäni pitkään aikaan. Nyt olen kuitenkin niin helpottunut: hevoseni on hyvässä hoidossa, pääsen käymään kotona aina kun haluan ja minulla on jopa aikaa panostaa hieman kouluun!


Nyt kun tapaturmista puhutaan niin meidän kuljetusreissua en edes halua vielä muistella, mutta tulen kertomaan siitä varmasti vielä joku kerta tänne bloginkin puolelle. Tällä kertaa aijon kyllä kertoa tapaturmasta, joka minulle sattui muutama päivä sitten. Viton uudella tallipaikalla on ihan mahtava ranta, jossa pääsee kahlaamaan matalassa vedessä pitkän matkaa rantaa pitkin. Käytiin siinä yksi päivä kahlaamassa Viton ja siskoni kanssa, mutta tällä kertaa lähdin matkaan yksin. Tarkoitukseni oli kahluuttaa Vitoa vähän selästäkäsin, koska se todella tykkää vedessä leikkimisestä ja kahlaaminen on saikkuilevalle hevoselle varmasti hyvää liikuntaa. 

Rannalle päästyämme kipusin selkään ja Vito meni veteen heti kuin vanha tekijä. Päästiin kävelemään rantavedessä aika pitkä matka, mutta Vito oli koko ajan jotenkin vähän outo ja pyrki jatkuvasti syvemmälle veteen. Nauroin vain ja sanoin Vitolle, että "Eihän me uida voida, vesi on ihan liian kylmää!" Vito oli kuitenkin päättänyt toisin nimittäin, kun en laskenut sitä syvemmälle, se puri kuolaimeen ja ryntäsi syvemmälle sen matkaa kuin kerkesi ja kävi sitten makaamaan veteen. Olin jo ihan paniikissa hyppäämässä pois selästä, koska en halunnut jäädä piehtaroivan hevosen alle, kun Vito päättikin nousta rajusi ja kääntyä. Tämän seurauksena löysin itseni makaamasta vedestä vain pää pinnan yläpuolella. Vito yritti lähteä kävelemään, mutta en irottanut ohjista, koska olimme matkassa kahdestaan... Vito taisi säikähtää painetta suussa ja alkoi pyöriä ihan hysteerisesti ympärilläni. Pääsin aina välillä jaloilleni, mutta sitten Vito taas vetäisi minut mahalleni veteen. Tässä samassa pyörimisessä Vito onnistui tallomaan oikean pohkeeni päälle oikein kunnolla takasellaan. 


Hetken jälkeen Vito kuitenkin onneksi rauhottui ja pääsin nousemaan ylös. Kaikki vaatteeni olivat täysin läpimärkiä. Myös taskussani ollut puhelin oli ihan läpimärkä, mutta ihme kyllä toimii vielä. Jouduin kahlaamaan jonkin matkaa vedessä päästäkseni takaisin kuivalle maalle. Vedestä pois päästyäni tulikin vähän kiire tallille, koska läpimärät vaatteet alkoivat olla aika kylmät... Minulla ei ollut minkäänlaisia vaihtovaatteita, joten heitin Viton mahdollisimman nopeasti takaisin tarhaan ja lähdin ajamaan kohti kotia. Ajomatka oli aika tuskallinen, koska jalkaa vihloi aina vaihteita vaihtaessa ja olo oli muutenkin aika epämukava. Kotiin päästyäni heitin heti kaikki vaatteet pois ja vaihdoin päälle kuivaa. Kumisaappaitani en saanut tyhjennettyä tallin pihassa, koska villasukat olivat imaiseet niin paljon vettä itseensä, ettei kenkä lähtenyt jalasta niin helposti. Loppujen lopuksi kumisaappaistani sai oikeasti kaataa vettä pois...


Muuten voisin ihan helposti nauraa koko reissulle ja naurankin, mutta jalkani kunto ei nyt kyllä varsinaisesti naurata. Se on aika hauskan näköinen kieltämättä, mutta kipeä kuin mikä... Koskettaminen on tietenkin pahinta, mutta sen lisäksi myös käveleminen sattuu kiitettävästi. Onneksi nuo ovat kuitenkin vain mustelmia, eikä minulta murtunut mitään. Onnea on kengätön hevonen :D

.
.

Hevoskuvat  ©Olga Mäkinen

lauantai 13. lokakuuta 2018

Voihan jännevamma


Tämä syksy on ollut kyllä vastoinkäymisiä täynnä. Noin kuukausi sitten Vito astui kuoppaan maastossa. Tallille päästyämme jalka oli hieman nesteinen ja lämmin, joten aloin heti kylmäämään sitä. En kuvitellut tilannetta kovinkaan vakavaksi, koska jalka ei ollut yhtään puristusarka, eikä nestettä ollut paljoa. Varmuuden vuoksi kävelimme kuitenkin muutaman päivän ja kylmäsin jalan aina liikutuksen jälkeen.  


Neste pysyi jalassa, mutta Vito ei edelleenkään reagoinut mitenkään muuten, joten muutaman päivän kävelyn jälkeen kokeilin miltä liike näytti ja tuntui selästä käsin. Vito ravasi alkuun täysin puhtaasti. Se oli innokas ja liikkui todella kivantuntuisesti, kunnes ihan yhtäkkiä alkoikin varoa etustaan. Päätin soittaa eläinlääkärille, joka tulikin katsomaan Viton jalkaa seuraavalla viikolla. Eläinlääkärin kanssa katsoimme liikettä ensin käynnissä ja sitten ravissa. Vito ontui selvästi, joten päätimme klinikka-ajan olevan tarpeessa. Saimme ajan seuraavalle viikolle, johon asti kävelytin Vitoa maastakäsin.


Keskiviikkona pääsimme vihdoin klinikalle. Vito ontui selvästi vähemmän kuin viikko sitten eläinlääkärin käydessä tallilla, joten katsoimme liikettä myös juoksuttamalla kaikissa askellajeissa. Eläinlääkäri ultrasi Viton molemmat etujalat, joista molemmista löytyi harventumaa. Kipeässä etusessa harventuma tosin oli tuoreempaa, kun taas oikeassa jalassa vammat näyttivät vanhoilta. Selkeää reikää ei ultraamalla löydetty, vaan vaurio näytti suhteellisen lievältä. Eläinlääkäri halusi vielä puuduttaa jalan alaosan ja katsoa vaikuttaisiko se ontumaan, kun jänteestä löydetty vaurio oli jalan yläosassa. Ontuma lieveni hieman, joten päädyttiin piikittämään kavionivel, vaikkei se ollutkaan ontuman "pääsyy". Käytiin varmuuden vuoksi vielä röntgenissä kuvaamassa etuset, mutta niistä ei löytynyt mitään sanomista. Diagnoosiksi tuli siis pinnallisen koukistajan vaurio eli jännevamma. Vamma ei kuitenkaan onneksi näyttänyt kauhean vakavalle: Vito oli mennyt jo viikossa todella paljon eteenpäin, neste oli lähtenyt jalasta, eikä ultraamalla löydetty harventuma ollut kauhean pahannäköinen. 


Piikityksen vuoksi Vito joutui muutamaksi päiväksi karsinalepoon. Oli surullista kuunnella kun se huusi muille hevosille, eikä olisi millään halunnut olla sisällä yksin. Näistä päivistä kuitenkin selvittiin ja nyt päästään taas kävelemään ja tarhailemaan. Kuukauden ajan Vitoa pitäisi kävelyttää ja sen jälkeen vuorossa olisi kontrolliultraus, jossa katsotaan miten jalka on lähtenyt paranemaan. Hieman jännittää miten tuhma hevonen minulla on kuukauden päästä, kun se on jo nyt niin rasavilli, koska sillä on niin paljon patoutunutta energiaa.
.
.
.

Jänniä asioita tapahtuu taas lähiaikoina, joten pyrin kirjoittelemaan niistä taas jahka kerkeän!