torstai 25. toukokuuta 2017

Elämä on vaikeita päätöksiä täynnä.


Minulle tulee aina välillä ihan kauhea ikävä Pöppöä, edesmennyttä hevostani. Pöppö oli ensimmäinen oma hevoseni, eikä elämä sen kanssa ollut alkuunkaan helppoa. Pöpöllä oli paljon ongelmia terveydessä ja minulla taas ei ollut oikein kokemusta hevosen omistamisesta eikä mistään muustakaan. Pöppö kuitenkin opetti minulle niin paljon. Hevosenhoidosta, mutta myös ystävyydestä ja rakastamisesta, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Aika kultaa muistot. Niinhän se menee. Alkuun en pitänyt Pöpöstä ollenkaan. Se oli todella energinen, säikky ja hieman vaikeakin. Suoraan sanottuna minua pelotti. Olin 14-vuotias, kokematon ja touhusin yksin uuden hevoseni kanssa ilman aikuisen valvontaa. Kuulostaa erittäin hyvälle yhdistelmälle, eikö?

En kuitenkaan luovuttanut ja onneksi kummallekaan ei sattunut mitään. Tutustuimme yhdessä toisiimme ja pikku hiljaa asiat alkoivat sujua paremmin ja paremmin. Pari kuukautta saattoi mennä ilman suurempia ongelmia, kunnes jossain kohtaa todellisuus iski taas peliin. Pelkäsin. Itkin Pöpön selässä, enkä keksinyt ratkaisua ongelmiimme.

Kesä 2015 oli ehkä paras kesä ikinä. Ei-hevosrintamalla tapahtui suuri minunkin elämääni vaikuttava onnettomuus, jota en silloin osannut käsitellä. Sen takia keskityin 100 prosenttisesti hevosiin ja Pöppö veikin ajatukseni pois kaikesta muusta. Kehityimme todella paljon kesällä, kaikki sujui ja pääsimme kokeilemaan ihan uusia asioita keräten upeita muistoja ja kokemuksia. Kesä 2015 oli ehdottomasti paras kesä ikinä, kiitos Pöpön!

Alkusyksy sujui vielä mukavasti. Kuitenkin syksyn edettessä ongelmia ilmaantui taas. Pöppö alkoi kipuilemaan ja ontumaan, eikä siihen tuntunut löytyvän mitään järkevää syytä, vaikka ravasimme klinikalla jatkuvasti. Tuo syksy ja talvi oli kauheaa aikaa. Joulusta 2015 en muista muuta kuin sen, että itkin koko aamun Pöpön rinnalla.

Uusi vuosi, uudet kujeet. Alkuvuodesta tiesin jo sisimmässäni, ettei Pöpöstä enää tulisi tervettä hevosta. Silti lopputalvi ja kevät sujuivat aika mukavasti. Harjoiteltiin Pöpön kanssa ihan uusia asioita. Maastoiltiin paljon ja vietettiin paljon aikaa yhdessä nauttien elämän pienistä iloista. Kevät oli oikeastaan pitkästä aikaa taas aikaa, jolloin sain nauttia elämästäni, vaikkei Pöpön kanssa voinutkaan kuin kävellä.

Kesä 2016 oli aivan varmasti kamalin kesä ikinä (ainakin tähän asti). Sain uuden hevosen, Eltonin, mutta en silti jaksanut mitään. Mikään ei sujunut. Olin väsynyt ja surullinen. Kesällä Pöppö meni taas huonompaaan kuntoon ja tein päätöksen, että tämä olisi sen viimeinen kesä. Se oli ehdottomasti elämäni vaikein päätös, enkä ole päässyt siitä vieläkään täysin yli.

Syksyllä Pöppö lopetettiin. En ikinä unohda sitä avuttomuuden tunnetta, kun viimeisen kerran seison rakkaimman hevoseni vierellä ja riimunnaru viedään kädestäni. Sitä tunnetta, kun tiedän, että paluuta ei ole, että kaikki päättyy tähän.

Syksyllä päästiin kuitenkin Eltonin kanssa kehittymään ja harrastamaan monipuolisesti. Eltonissa riitti tekemistä, eikä minulle jäänyt niin paljoa aikaa ajatella Pöppöä. Syksy ja talvi sujuivat Eltonin kanssa vaihtelevasti. Välillä todella huonosti ja välillä todella hyvin.

Nyt kevään tullen minusta tuntuu taas siltä, etten jaksa. Ikävöin Pöppöä joka päivä. Vaikkei elämä ollut helppoa, Pöppö teki minut aina iloiseksi. Se, että sain halata sitä. Se, että se halasi minua takaisin vahvalla ja viisaalla päällään. Ikävöin sitä kaikkea. Vaikka Elton on ihana hevonen, se ei ole oikea hevonen minulle.

Toivottavasti vielä joskus löydän hevosen, joka saa minut yhtä iloiseksi kuin Pöppö sai. Kiitos kaikesta Pöppö. Olit maailman hienoin hevonen kaikkine vikoinesi. Rakastan sinua nyt ja aina.

8 kommenttia: