perjantai 22. joulukuuta 2017

Kolme tarinaa: Läheltä piti -tilanteita

Joulukalenteri 2017 - Luukku 22


Pöppö hyppäsi aidan yli

Oli alkukesä vuonna 2015. Vein Pöpön aamulla laitumelle ja jätin sen sinne yksin. En yhtään muista miksen vienyt Klaaraa Pöpön kaveriksi, vaan jätin sen tarhaan. Pöppö vielä vaikutti aamulla vähän hätääntyneelle ja jäi katselemaan portille. Ajattelin kuitenkin, että kyllä se siellä pysyy, kun onhan se ennenkin tarhaillut yksin, ei vain kyseisellä laitumella. 

Koulusta tultuani menin heti tallille ja Pöppö olikin tarhassa Klaaran kanssa, eikä laitumella. En ihmetellyt sitä enempää vaan hain Pöpön tarhasta talliin ja aloin harjaamaan sitä. Huomasin kuitenkin heti sen jalassa pari veristä haavaa (kuvassa) ja säikähdin todella paljon. Onneksi haavat osoittautuivat kuitenkin vain pintanaarmuiksi ja vaativat vain putsaamista. 

Myöhemmin tallinomistajan isä tuli kertomaan minulle, että oli löytänyt Pöpön pellolta vapaana syömästä vihreää. Hän oli sitten ottanut sen kiinni ja vienyt tarhaan. Koskaan ei siis saatu selville, mistä haavat olivat Pöpölle tulleet, mutta oma veikkaukseni on, että se hyppäsi aidan yli ja samalla runnoi itsensä aitaan.

En edes halua ajatella, mitä olisi voinut sattua, jos Pöppö olisi satuttanut itseään pahemmin aitaan. Puhumattakaan siitä, mitä olisi voinut käydä, jos Pöppö ei olisi jäänyt pellolle syömään vaan lähtenyt vetelemään johonkin metsään tai tielle. 


Melkein tipuin Pöpöltä

Tämä on kyllä todellinen läheltä piti -tilanne! Oli vuosi 2016 ja toukokuu. Olimme Pöpön kanssa yhdellä mummon ja ukin pellolla syömässä vihreää. Varusteena meillä oli juurikin vain päitset ja niissä riimunnaru. En muista oliko minulla edes kypärää päässä, mutta istuin kuitenkin Pöpön selässä samalla kun se sai laiduntaa vapaasti aitaamattomalla alueella. 

Pöppö käyttäytyi todella nätisti ja minä sain makoilla sen selässä ihan rauhassa. Pidin "ohjia" eli narua ihan pitkänä, jotta Pöppö saisi hyvin tilaa edestä. Muistan vielä ajattelleeni, että nyt olisi kyllä paha paikka, jos se päättäisi säikähtää jotain ja lähteä. 

No mitä muutakaan voi käydä, kun pahin mahdollinen? Pellon vierestä autokatoksesta tai tieltä kuului ilmeisesti jokin ääni, koska Pöppö säikähti ja otti jalat alleen. Ensin se käännähti ympäri ja sen jälkeen laukkasi sivuttain/jotenkin hyppeli säikähtäneenä jonkin matkaa peltoa pitkin. En ehtinyt ymmärtää mitään, koska kaikki kävi niin nopeasti. Olin aivan varma, että tulen tippumaan, mutta jotenkin ihmeen kaupalla roikuin vielä selässä, kun Pöppö pysähtyi. En oikesti voi ymmärtää, miten kestin selässä siinä kyydissä. Valuin kyllä jonkin verran sivulle ja Pöpön pysähtyessä käytännössä vedin itseni "ohjista" takaisin kyytiin. Tämän jälkeen kyllä vähän nauratti ja jatkoimme vihreän syöttelyä, koska mitään vakavaa ei tapahtunut.


Maastossa tippuminen

Viimeisenä vähän tuoreempi tapaus. Tämä tapahtui minulle ja Vitolle tänä syksynä. Olimme kahdestaan Viton kanssa maastoilemassa niin kuin yleensäkin. Oli todella tuulinen ilma ja Vito kävi vähän kuumana muutenkin. Päätin viisaana ihmisenä vielä kaiken lisäksi valita meille entuudestaan tuntemattoman reitin. 

Kaikki meni vielä ihan hyvin, kunnes tulimme kapealle tielle, jonka molemmilla puolilla oli järveä. Paikka oli niin aukea, että siinä tuuli todella voimmakkaasti ja Vito jännitti hirveästi "sillalle" eli tielle menemistä. Jos olisin ollut järkevä olisin tullut tässä kohtaa alas ja taluttanut Viton tämän pätkän, mutta noh koska en ollut viisas, rupesin tappelemaan Viton kanssa selästä käsin.

Eltonin kanssa meillä oli periaatteena, että jos maastossa ei suostuta kulkemaan etuperin niin mennään takaperin. Näin sain ponin menemään ihan kaikkialle ja näin sain myös Viton kulkemaan tällä siltatiellä. Noin puolessa välissä tietä käänsin Viton taas ympäri ja kokelin josko se jo haluaisi kävellä oikein päin. No Vitohan suostui, mutta pitkään emme ehtineet kävellä, kun viereisestä puskasta lähti lintu lentoon ja Vito säikähti sitä. Se teki ihan yllättäen täyskäännöksen ja minä putosin selästä, enkä saanut pidettyä ohjia käsissä. Vito siis käännähti 360 astetta ympäri ja lähti ravaamaan sinne päin minne olimme menossa. 

Siinä vaiheessa olin jo vähän paniikissa, koska olin yksin vieraassa maastossa ja hevonen ravasi minusta pois päin... Vihelsin ja kutsuin Vitoa nimeltä ja onneksi(!) se päätti tulla luokseni. Vito ravasi luokseni ja antoi kiinni helposti. Talutin sen turvaan eli pois siltatieltä, mutta kuitenkin sinne puolelle mihin meidän oli tarkoituskin jatkaa. Kun olimme taas metsän siimeksessä, nousin selkään ja matka jatkui normaalisti. Kotiin päin ratsastaessamme tämä kyseinen siltatie sujui onneksi ihan hyvin ja sitten oltiinkin taas tutuissa maastoissa. 

Onko teille sattunut tällaisia läheltä piti -tilanteita?

2 kommenttia:

  1. Mulle on sattunut vähän liikaakin läheltä piti-tilanteita, mutta tässä yksi. Mie olin silloisen vuokraponini kanssa maastossa kesällä. Päätin hiukan tyhmänä lähteä rämpimään metsään pellolta ja huonostihan siinä kävi. Poni alkoi nimittäin pikkuhiljaa uppoamaan märkään kohtaan ja olikin jo siellä polvia myöten. Onneksi mukana oli kaveri, jonka avulla sain ponin sieltä pois, mutta kyllä siinä hiukan säikähti. Onneksi poni selvisi ehjin nahoi. Ratsastajakin oppi katsomaan reitit tarkemmin. Hyvä postaus ja kiva blogi muutenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui! Kuulostaa aivan kamalalle kokemukselle. Onneksi ei sattunut mitään.

      Kiitos paljon :-)

      Poista