lauantai 9. joulukuuta 2017

Ratsastuspelkoni

Joulukalenteri 2017 - Luukku 9

Kaikki postauksen kuvat c. Milla Holvi

Tänään kerron teille ratsastushistoriani pahimmasta tippumisesta. Tippumisesta ei onneksi seurannut mitään fyysisiä vammoja, mutta sen ansiosta sain ratsastuspelon. Kerron nyt tarinani, siitä kuinka sain ratsastuspelon ja kuinka pääsin siitä eroon. 

Oli vuosi 2009. Menimme tavalliseen tapaan siskoni kanssa ratsastamaan ukkimme vanhalla suomenhevosruunalla, Visjalla. Olen ennenkin kertonut täällä blogissa tuosta kyseisestä ruunasta. Se oli ukkimme oma kasvatti, eikä sitä oltu suuremmin koulutettu ratsuksi. Visjalla, jos kenellä oli luonnetta ja rehellisesti sanottuna minä jopa vähän pelkäsin sitä. Uskalsin kuitenkin ratsastaa sillä aina välillä ja touhuta muutakin, kun siskoni oli auttamassa. 

Siskoni ja hänen kaverinsa olivat jo ratsastaneet Visjalla tuona päivänä ja minä pääsin vielä ratsastamaan vähän. Menin aitausta ympäri pitkin ohjin, koska Visjalla oli tapana vetää pää alas ihan yllättäen. Jos ohjat olivat silloin tuntumalla, selästä saattoi tippua todella herkästi kaulan yli. Olin tuolloin 9-vuotias, enkä ollut todellakaan kokenut ratsastaja. Ratsastin kyllä säännöllisesti ratsastuskoulun tunneilla, mutten pärjännyt yhtään Visjalle. 

Kun kävelimme Visjan kanssa yhä pitkää sivua, se päätti lähteä täyteen laukkaan. Olin ihan kauhuissani. Minusta tuntui, että hevonen laukkasi täysin päättömästi kohti aitaa, eikä minulla ollut siihen minkäänlaista kontrollia. Muistan vielä, kuinka mietin, että yrittäisinkö roikkua selässä vai hyppäisinkö itse alas täydestä laukasta.


No päädyin sitten siihen selässä roikkumiseen. Visja laukkasi kuin laukkasikin täysiä kohti aitaa, mutta teki äkkipysähdyksen juuri sen eteen. Itse jatkoin matkaani päin sitä aitaa... Lensin siis päin puuaitaa ja muistan, kuinka kasvoihini sattui todella paljon. Kypärästänikin katkesi lippa tuossa rytäkässä. Lähdin itkien kävelemään kotiin, kun siskoni jäi järkyttyneenä pitelemään hevosta. 

Minulle, eikä hevoselle, onneksi sattunut mitään vakavaa. Sain kasvoihini mustelmia ja ruhjeita, mutta siihen se sitten jäikin. Äitini oli varmasti ihan yhtä kauhistunut kuin minäkin, koska tippumiseni jälkeen lähdettiin ostamaan minulle ja siskolleni turvaliivit, joita ilman emme enää saaneet ratsastaa. Jatkoin ratsastamista tunneilla, enkä pelännyt tuntihevosia yhtään, mutta Visjalla en enää ratsastanut. En todellakaan uskaltanut. Olin usein auttamassa siskoani ja katsomassa, kun hän ratsasti, mutta pakenin heti paikalta, jos joku ehdotti minulle selkäännousemista. 

Oikeat kauhun hetket valtasivat minut vasta silloin, kun yksi päivä tulin koulusta mummon ja ukin luo. Mummoni kysyi minulta, voisinko ratsastaa Visjalla, koska sen jalat olivat turvoksissa pelkästä seisomisesta. Siskoni oli juuri tuona päivänä kaverinsa luona ja ukillani oli selkä niin kipeä, ettei hänestä ollut edes taluttamaan hevosta. Vastasin kauhuissani mummolle, etten uskaltaisi ratsastaa. Minulle ei kuitenkaan paljoa annettu vaihtoehtoja. Muistan itkeneeni keittiön nurkassa ihan paniikissa, samalla kun mummoni jankutti siitä, kuinka Visja jouduttaisiin lopettamaan, jos en ratsastaisi. 


Lopulta minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ratsastaa. Ukkini käytännössä nosti minut Visjan selkään ja katsoi vierestä, että homma toimi. Olin ihan kauhusta kankea, mutta minä ratsastin! Ja mitä pidempää kahlasimme hangessa Visjan kanssa, sitä vähemmän minua jännitti. Kun vihdoin laskeuduin Visjan selästä, oli oloni aivan mahtava. Olin voittanut pelkoni ja oikeasti ratsastanut pelkäämälläni hevosella. 

Olen aina ollut todella arka ihminen, mutta tästä kokemuksesta sain todella paljon itsevarmuutta, etenkin ratsastukseen ja hevoseten käsittelyyn. Nyt, kun mietin tätä tapausta, en tiedä pakottivatko mummoni ja ukkini minut tarkoituksella ratsastamaan, jotta voittaisin pelkoni, koska ihan yhtä hyvin siskoni olisi voinut seuraavana päivänä ratsastaa, eikä Visjaa olisi varmasti lopetettu. Oli asia miten tahansa, olen kiitollinen siitä, että minut nostettiin sinne selkään, vaikka itkin ja pelkäsinkin. Voitin pelkoni, kiitos mummon ja ukin ♥

2 kommenttia:

  1. Todella kiva ja mielenkiintoinen postaus! Tuo on kyllä varmasti ollut kamala tilanne noin nuorena koettuna! Onneksi sait sitten kuitenkin voitettua tuon pelon! :)

    welifedream.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon, ihanaa että tykkäsit!:) Jep, onneksi ei loppunut mun ratsastelut tuohon kokemukseen :D

      Poista