maanantai 31. joulukuuta 2018

Olen päättänyt lopettaa opiskelun


Olen opiskellut nyt puoli vuotta yliopistossa kirjallisuutta. Viime kuun alussa tein lopullisen, jo pitkään harkinnassa olleen päätöksen: lopetan opiskelun. Jo syyskuun alussa kirjoitin tänne blogiin ajatuksiani opiskelun aloituksesta ja epävarmuudestani pääainettani ja ylipäänsä yliopisto-opiskelua kohtaan. Oikeastaan jo keväällä hakiessani opiskelemaan, olin päättänyt etten ota paikkaa vastaan, jos sellaisen saan, vaan pidän suosiolla välivuoden. Kävin pääsykokeissa, pääsin sisään ja vastoin kaikkia suunnitelmiani aloitin syksyllä opintoni uudessa kaupungissa. Alkusyksystä tsemppasin: yritin opiskella, olla kiinnostunut ja pärjätä, mutta se ei auttanut. Loppusyksystä olin jo luovuttanut: en jaksanut käydä luennoilla, lukea tentteihin tai tehdä tehtäviä. Viime viikkoina minulla on ollut koulua vain kahtena päivänä, mutta sekin on tuntunut liian rankalta. En yleensä puhu tällaisita asioista, koska olen aina oppinut vain pärjäämään: sinnitelemään ja odottamaan helpompia aikoja. En halua kenenkään ajattelevan minun olevan ärsyttävä teini, joka valittaa rankasta elämästä, kun kaikilla muilla läheisillä asiat ovat paljon huonommin. Olen siis oppinut piilottamaan pahan oloni: pidän suuni kiinni, hihat alhaalla, en luota ihmisiin, mutta hymyilen kaikille ja esitän pärjäävää. 


Totuus on kuitenkin se, etten oikeasti jaksa enää esittää. En ole ollut se iloinen ja huoleton tyttö, joka nautti joka hetkestä ja pystyi rehellisesti sanomaan rakastavansa elämää, enää moneen vuoteen. Nyt olen kuitenkin tehnyt yhden päätöksen, joka helpottaa elämääni ja vaikken vieläkään osaa puhua asioistani tai avautua kenellekään, uskon että tällaisen päätöksen tekeminen on edes jonkinlainen alku. Ja vaikken tiedäkään vielä, mitä haluan opiskella, ei kirjallisuus ainakaan ollut se oikea vaihtoehto minulle. Postauksen otsikko onkin siis ehkä hieman harhaanjohtava, koska arvostan kovasti koulutusta ja haluaisin olla korkeasti koulutettu. Ongelmani on kuitenkin se, etten vieläkään oikein tiedä mitä haluisin elämältäni. Olen nuori, eikä minun tarvitsekaan vielä tietää sitä, mutta en uskalla luottaa siihen että kaikki järjestyy. Tarvitsen aina jonkin suunnitelman, päämäärän, jotta elämäni ei tuntuisi täydeltä kaaokselta. Pärjään niin kauan, kun tiedän jonkun olevan vain väliaikaista, mutta heti kun jostakin tulee arkea, en enää pysty tsemppaamaan, koska en nää loppua.


Kaikkien näiden vuosien aikana, kaiken tämän kaaoksen ja pahan olon keskellä, on minulla ollut kuitenkin yksi asia joka saa minut lähes poikeuksetta unohtamaan kaiken muun. Hevoset: henkireikä, jota ilman en todella tiedä olisinko vielä täällä. Viton löytäminen oli ehdottomasti paras asia mitä minulle on tapahtunut sen jälkeen kun Pöppö lopetettiin. Kaiken sen tyhjyyden keskellä, kun en tunne mitään, kun en edes tiedä olenko elossa vai en, on tallille meno, hevosen lähellä olo: Vito, saanut minut taas tuntemaan. Kun pääni on ollut täynnä rumia ajatuksia, kun en ole pystynyt hengittämään, on Vito kantanut minua. Vaikka Viton entinen omistaja ei kelpuuttanutkaan Vitoa terapiakäyttöön, on se minulle maailman paras terapiaeläin. Juuri se oikea hevonen minulle: elämäni hevonen. 

.
.
.

Tämä postaus on lojunut jo viikkoja luonnoksissa, koska en ole yksinkertaisesti uskaltanut julkaista sitä. Pyydän siis jo valmiiksi anteeksi tästä. Oli pakko purkaa tätä oloa jotenkin ja kirjoittaminen on ollut minulle aina luonnollisempaa kuin puhuminen.

torstai 6. joulukuuta 2018

Satumetsä











Vihdoin pääsen julkaisemaan nämä aivan ihanat kuvat, jotka siskoni otti minusta ja Vitosta jo lokakuussa. Julkaisin viime kuussa postauksen, johon kokosin samalta päivältä kuvia, tosin vedessä otettuja. Käytiin siis kahlaamassa järvessä, jonka vuoksi Vito on näissäkin kuvissa märkä jaloista ja mahan alta. Kahluu-kuvia pääset katsomaan painamalla tästä

Olen vieläkin ihan ihmeissäni, miten näistä tuli niin hyviä, vaikka todellisuudessa minusta tuntui, ettei Vito seisonut hetkeäkään paikoillaan. Omissa ilmeissä ja asennoissa olisi tietysti vaikka kuinka paljon parannettavaa, mutta onneksi Vito sentään näyttää komealle joka kuvassa. On tuo Pura Raza Española kyllä kelpo malli, pakko sanoa ;)

perjantai 30. marraskuuta 2018

Marraskuun viimeinen


Uskomatonta, että huomenna on jo joulukuu. Itselläni ei ainakaan vielä ole yhtään joulufiilistä, vaikka olen yleensä aina ennen odottanut joulua kovasti jo alkusyksystä lähtien. Minun lukukauteni loppuu 13. päivä, jonka jälkeen kylläkin suuntaan töihin joulun ajaksi. Sain onneksi jouluaaton ja -päivän vapaaksi, joten pääsen ehkä itsekin joulutunnelmiin joulun lähestyessä. Joulukalenteria en tänä vuonna ehdi mitenkään tehdä tänne blogin puolelle. Mietin vähän aikaa, jos olisin toteuttanut sen Instagramin puolelle, mutta taitaa sekin jäädä tänä vuonna tekemättä. Sen sijaan yritän päivitellä blogiin vähän useamman postauksen, enkä vain kahta kertaa niin kuin viime kuina on tupannut käymään. 


Vito voi oikein hyvin ja pyöreästi. Pari viikkoa sitten eläinlääkäri kävi taas ultraamassa sen jalan. Sain itsekin katsoa, kuinka vamma oli parantunut ja se näytti jo paljon paremmalta. Alue oli vieläkin kirjava, muttei yhtään niin tumma kuin ensimmäisellä ultrauskerralla. Eläinlääkärin mukaan vamma on lievä ja todella pienellä alueella. Se on myös lähtenyt parantumaan hyvin, mutta ei ole vielä tietenkään kokonaan parantunut. Kävelykuurimme jatkuu siis vielä ainakin 6-8 viikkoa, jonka jälkeen jalka ultrataan taas kerran ja sitten katsotaan, saadanko jo alkaa pikkuhiljaa ravailla ja nostaa rasitusta.


Itse pääsin pitkästä aikaa taas kunnolla hevosen selkään ja ratsastamaan tällä viikolla, kun kävin Hankasalmen ratsastuskoululla puolen tunnin yksityistunnilla kämppikseni kanssa. Oli kyllä aivan mahtavaa päästä pitkästä aikaa kunnolla hommiin ja huomata, ettei kaikki taidot olekaan vielä ehtineet unohtua. Ratsuni oli tallin kiltein hevonen, hieman jäykkä ja kankea, mutta erittäin hauska tapaus. Tunnin jälkeen kaipuu kunnolla säännöllisesti ratsastamaan oli kovempi kuin koko Viton saikun aikana. Pakko varmasti keksiä joku ratkaisu tähän pulmaan ja yrittää päästä taas pian ratsastamaan. 

.
.
.

Blogi sai myös uuden ulkoasun. Pitkästä aikaa olen jopa ihan tyytyväinen tähän. Mitä mieltä te olette?

maanantai 26. marraskuuta 2018

Vesileikkejä ponin kanssa


Joku teistä saattaa ehkä muistaa viime vuonna julkaisemani postauksen nimeltään Kuvapostaus järveltä. Tänä vuonna käytiin myös ottamassa vähän syksyisempiä kuvia järvessä. Vito on aina todella innoissaan kahlaamassa, kuopimassa ja sukeltamassa. Jos joku on lukenut edellisen postauksen, tietääkin että tänä vuonna meidän kahluuleikit eskaloituivat hieman ja päättyivät omaan uintireissuuni vaatteet päällä... Näitä kuvia ottaessa oli kuitenkin todella hauskaa ja selvittiin ilman sen suurempia hankaluuksia, vaikka Vito olikin aika innokas. 

Tästä postauksesta tulee myös jatko-osa, niin kuin viime vuonnakin. Toisessa osassa tulee tuttuun tapaan olemaan samankaltaisia, metsässä otettuja kuvia. Sitä ennen taidan kuitenkin kirjoitella vähän uusia jännevamma-kuulumisia.








torstai 25. lokakuuta 2018

Tapaturmia toistensa perään

Tämä syksy ei ole kyllä osoittautunut kovin vahvaksi ajaksi kummallekaan meistä: ei Vitolle, eikä minulle. Ensin Vito astuu maastossa kuoppaan, saa jännevamman ja joutuu saikulle, sitten tapahtuu jonkinlainen onnettomuus kuljettaessamme Vitoa ja sitten parin viikon päästä tipun Vitolta, niin että se astuu pahasti jalkani päälle... Mainio syksy!


Jännevammadiagnoosin jälkeen olin täysin varma, että vien Viton Juvalle, jossa se pääsee tarhailemaan koko päivän ja ilmojen mukaan myös yöt. Täällä Jyväskylässä se olisi varmasti ruvennut ihan kunnolla riehumaan tarhaillessaan yksin hiekkatarhassa. En siis halunnut aiheuttaa kenellekään vaaratilanteita ylienergisen pöllöilijän kanssa kimppatallilla, jossa hevosta käsitteli useampi kuin muutama ihminen. Rehellisesti sanottuna tuntuu kyllä ihan mukavalle, kun Vito on taas Juvalla. Vaikka asun itse vielä Jyväskylässä, enkä pääse näkemään ponia enää joka päivä, on se silti sen arvoista. Vito asuu nyt kivalla, pienellä tallilla, jossa se tuntuu todella viihtyvän. Kohta päästään varmaan laskemaan se yhteen toisten hevosten kanssa, jolloin se pääsee liikkumaan tarhassa vielä nykyistäkin enemmän ja purkamaan energioitaan edes jotenkin kehittävällä tavalla. Viton olessa täällä Jyväskylässä en päässyt käymään kertaakaan kotona, joka oli minulle aika raskasta, koska en nähnyt perhettäni pitkään aikaan. Nyt olen kuitenkin niin helpottunut: hevoseni on hyvässä hoidossa, pääsen käymään kotona aina kun haluan ja minulla on jopa aikaa panostaa hieman kouluun!


Nyt kun tapaturmista puhutaan niin meidän kuljetusreissua en edes halua vielä muistella, mutta tulen kertomaan siitä varmasti vielä joku kerta tänne bloginkin puolelle. Tällä kertaa aijon kyllä kertoa tapaturmasta, joka minulle sattui muutama päivä sitten. Viton uudella tallipaikalla on ihan mahtava ranta, jossa pääsee kahlaamaan matalassa vedessä pitkän matkaa rantaa pitkin. Käytiin siinä yksi päivä kahlaamassa Viton ja siskoni kanssa, mutta tällä kertaa lähdin matkaan yksin. Tarkoitukseni oli kahluuttaa Vitoa vähän selästäkäsin, koska se todella tykkää vedessä leikkimisestä ja kahlaaminen on saikkuilevalle hevoselle varmasti hyvää liikuntaa. 

Rannalle päästyämme kipusin selkään ja Vito meni veteen heti kuin vanha tekijä. Päästiin kävelemään rantavedessä aika pitkä matka, mutta Vito oli koko ajan jotenkin vähän outo ja pyrki jatkuvasti syvemmälle veteen. Nauroin vain ja sanoin Vitolle, että "Eihän me uida voida, vesi on ihan liian kylmää!" Vito oli kuitenkin päättänyt toisin nimittäin, kun en laskenut sitä syvemmälle, se puri kuolaimeen ja ryntäsi syvemmälle sen matkaa kuin kerkesi ja kävi sitten makaamaan veteen. Olin jo ihan paniikissa hyppäämässä pois selästä, koska en halunnut jäädä piehtaroivan hevosen alle, kun Vito päättikin nousta rajusi ja kääntyä. Tämän seurauksena löysin itseni makaamasta vedestä vain pää pinnan yläpuolella. Vito yritti lähteä kävelemään, mutta en irottanut ohjista, koska olimme matkassa kahdestaan... Vito taisi säikähtää painetta suussa ja alkoi pyöriä ihan hysteerisesti ympärilläni. Pääsin aina välillä jaloilleni, mutta sitten Vito taas vetäisi minut mahalleni veteen. Tässä samassa pyörimisessä Vito onnistui tallomaan oikean pohkeeni päälle oikein kunnolla takasellaan. 


Hetken jälkeen Vito kuitenkin onneksi rauhottui ja pääsin nousemaan ylös. Kaikki vaatteeni olivat täysin läpimärkiä. Myös taskussani ollut puhelin oli ihan läpimärkä, mutta ihme kyllä toimii vielä. Jouduin kahlaamaan jonkin matkaa vedessä päästäkseni takaisin kuivalle maalle. Vedestä pois päästyäni tulikin vähän kiire tallille, koska läpimärät vaatteet alkoivat olla aika kylmät... Minulla ei ollut minkäänlaisia vaihtovaatteita, joten heitin Viton mahdollisimman nopeasti takaisin tarhaan ja lähdin ajamaan kohti kotia. Ajomatka oli aika tuskallinen, koska jalkaa vihloi aina vaihteita vaihtaessa ja olo oli muutenkin aika epämukava. Kotiin päästyäni heitin heti kaikki vaatteet pois ja vaihdoin päälle kuivaa. Kumisaappaitani en saanut tyhjennettyä tallin pihassa, koska villasukat olivat imaiseet niin paljon vettä itseensä, ettei kenkä lähtenyt jalasta niin helposti. Loppujen lopuksi kumisaappaistani sai oikeasti kaataa vettä pois...


Muuten voisin ihan helposti nauraa koko reissulle ja naurankin, mutta jalkani kunto ei nyt kyllä varsinaisesti naurata. Se on aika hauskan näköinen kieltämättä, mutta kipeä kuin mikä... Koskettaminen on tietenkin pahinta, mutta sen lisäksi myös käveleminen sattuu kiitettävästi. Onneksi nuo ovat kuitenkin vain mustelmia, eikä minulta murtunut mitään. Onnea on kengätön hevonen :D

.
.

Hevoskuvat  ©Olga Mäkinen

lauantai 13. lokakuuta 2018

Voihan jännevamma


Tämä syksy on ollut kyllä vastoinkäymisiä täynnä. Noin kuukausi sitten Vito astui kuoppaan maastossa. Tallille päästyämme jalka oli hieman nesteinen ja lämmin, joten aloin heti kylmäämään sitä. En kuvitellut tilannetta kovinkaan vakavaksi, koska jalka ei ollut yhtään puristusarka, eikä nestettä ollut paljoa. Varmuuden vuoksi kävelimme kuitenkin muutaman päivän ja kylmäsin jalan aina liikutuksen jälkeen.  


Neste pysyi jalassa, mutta Vito ei edelleenkään reagoinut mitenkään muuten, joten muutaman päivän kävelyn jälkeen kokeilin miltä liike näytti ja tuntui selästä käsin. Vito ravasi alkuun täysin puhtaasti. Se oli innokas ja liikkui todella kivantuntuisesti, kunnes ihan yhtäkkiä alkoikin varoa etustaan. Päätin soittaa eläinlääkärille, joka tulikin katsomaan Viton jalkaa seuraavalla viikolla. Eläinlääkärin kanssa katsoimme liikettä ensin käynnissä ja sitten ravissa. Vito ontui selvästi, joten päätimme klinikka-ajan olevan tarpeessa. Saimme ajan seuraavalle viikolle, johon asti kävelytin Vitoa maastakäsin.


Keskiviikkona pääsimme vihdoin klinikalle. Vito ontui selvästi vähemmän kuin viikko sitten eläinlääkärin käydessä tallilla, joten katsoimme liikettä myös juoksuttamalla kaikissa askellajeissa. Eläinlääkäri ultrasi Viton molemmat etujalat, joista molemmista löytyi harventumaa. Kipeässä etusessa harventuma tosin oli tuoreempaa, kun taas oikeassa jalassa vammat näyttivät vanhoilta. Selkeää reikää ei ultraamalla löydetty, vaan vaurio näytti suhteellisen lievältä. Eläinlääkäri halusi vielä puuduttaa jalan alaosan ja katsoa vaikuttaisiko se ontumaan, kun jänteestä löydetty vaurio oli jalan yläosassa. Ontuma lieveni hieman, joten päädyttiin piikittämään kavionivel, vaikkei se ollutkaan ontuman "pääsyy". Käytiin varmuuden vuoksi vielä röntgenissä kuvaamassa etuset, mutta niistä ei löytynyt mitään sanomista. Diagnoosiksi tuli siis pinnallisen koukistajan vaurio eli jännevamma. Vamma ei kuitenkaan onneksi näyttänyt kauhean vakavalle: Vito oli mennyt jo viikossa todella paljon eteenpäin, neste oli lähtenyt jalasta, eikä ultraamalla löydetty harventuma ollut kauhean pahannäköinen. 


Piikityksen vuoksi Vito joutui muutamaksi päiväksi karsinalepoon. Oli surullista kuunnella kun se huusi muille hevosille, eikä olisi millään halunnut olla sisällä yksin. Näistä päivistä kuitenkin selvittiin ja nyt päästään taas kävelemään ja tarhailemaan. Kuukauden ajan Vitoa pitäisi kävelyttää ja sen jälkeen vuorossa olisi kontrolliultraus, jossa katsotaan miten jalka on lähtenyt paranemaan. Hieman jännittää miten tuhma hevonen minulla on kuukauden päästä, kun se on jo nyt niin rasavilli, koska sillä on niin paljon patoutunutta energiaa.
.
.
.

Jänniä asioita tapahtuu taas lähiaikoina, joten pyrin kirjoittelemaan niistä taas jahka kerkeän!

perjantai 28. syyskuuta 2018

Juuri tällainen kesän kuului olla


Kaksi ulkomaanmatkaa, kaksi muuttoa, kaksi työpaikkaa, kaksi yötä tallilla, ylioppilasjuhlat, ajokortti, auto, uusia ystäviä vanhoja unohtamatta, festarit, piknik, suppailua, perhe, oopperajuhlat, viiden aamuja, vuosipäivä Viton kanssa, maastoilua kavereiden kanssa, uittamista, laukkaa pellolla ilman satulaa, estetreenejä, kouluvalmennuksia, kaulanaruilua, mekkokuvia, hevoshommia ulkomailla, uusilla hevosilla ratsastamista, jäätelöä, boolia, vadelmapiirakkaa, uimista ja mitäköhän vielä...

Kesäni alkoi vähän etukäteen jo toukokuussa, kun kirjoitukset olivat vihdoin ohi ja kesäloma alkoi. Muutettiin Viton kanssa jo huhtikuussa Savonlinnaan, mutta kesän lasken alkaneeksi vasta minun ja äitini Samoksen-reissusta, jonka teimme toukokuussa. Matka oli aivan ihana! Rakastuin Kreikkaan. Sen kauneuteen, lämpöön, mereen, tunnelmaan, väreihin. 

Kesäni lasken loppuneeksi toiseen ulkomaanmatkaani, jonka tein elokuun lopulla. Matkustin Saksaan, jossa pääsin tutustumaan hevoskulttuuriin vähän isomman maailman tapaan. Olin viikon Wangelsissa myyntitallilla, jossa pääsin näkemään, kokemaan ja ennen kaikkea oppimaan niin paljon uutta. Lensin myös ensimmäistä kertaa yksin ja valvoin käytänössä koko yön kotimatkani kestäessä yli 20 tuntia.

Näiden kahden matkan välissä ehdin tehdä vaikka ja mitä! Olin koko kesän töissä, joten se verotti luonnollisesti suuren osan vapaa-ajastani. Viihdyin uudessa työpaikkassani kuitenkin todella hyvin, kiitos ihanien työkavereiden! Sain töistä niin hyviä ystäviä, että vietin aikaa heidän kanssaan myös työaikojen ulkopuolella: synttäreillä, jatkoilla, kahveilla. Vanhoja kavereitani näin ihan liian vähän kesän aikana. Kaikkien aikataulujen mennessä koko ajan ristiin, piti ilo ottaa irti niistä kerroista, kun onnistuimme näkemään toisiamme. Onneksi nämä ihmiset ovat niitä, joiden kanssa voi olla aina omaitsensä, vaikkei heitä olisikaan nähnyt vähään aikaan.

Viton kanssa puoli kesää meni hammasongelmien kanssa painiessa, mutta oli meillä silti hauskaa! Päästiin hyppäämään viikottain, treenaamaan tosissaan kouluvalmennuksien parissa, uimaan, maastoilemaan, kaulanaruilemaan ja viettämään muutenkin aivan ihanaa kesää ihanien tallikavereiden kanssa. Tätä tallia tulee kyllä ikävä. Kaikki vain toimi juuri niin kuin kuuluukin ja aina vähän paremminkin.

Yksi kesän isoista tapahtumista oli ylioppilasjuhlat heti kesäkuun alussa. En yleensä tykkää isoista juhlista, mutta nämä ylppärit olivat kyllä hauskat! Ne olivatkin pienet ja rennot: juuri sellaiset kuin halusinkin. Heinäkuussa sain ajokortin ja parin viikon päästä siitä auton käyttööni. Vaikka kaikki nauravatkin autolleni, on se minun mielestäni todella hieno. Ei mikään massabemari vaan vuoden -96 toyota. Siinä on asennetta :D

Vaikka kesääni mahtui isoja tapahtumia ja paljon uusia asioita, olivat silti ne pienet ja arkisetkin hetket niitä, joista nautin kaikista eniten. Äitini kanssa vietetty aika mökillä suppaillen, siskon luona nukkuminen ja vadelmapiirakan syöminen, mummon luona käyminen... Minulla on aivan ihana perhe.
Sama juttu ystävieni kanssa. Tämän vuoden festarikokemukseni ei ollut mikään kaikista parhain, mutta onneksi olin matkassa ystäväni kanssa. Heihin voin luottaa. 

Mikään ei tietenkään ole aina pelkästään ihanaa. Myös tähän kesään mahtui muutama tapaus, jotka olisin mieluusti voinut jättää välistä, mutta selvisin niistä ja kaipa se tekee minusta vahvemman. Pällimmäisenä mieleeni jäi kuitenkin ihana kesä: niin tapahtumatäytteinen ja kokemusrikas.


Linkkejä kesän päivittelyihin:

Samoksen videot: Video 1 ja Video 2


Ylioppilasjuhlat -postaus




Tallilla yötä -videopostaus


Myös instagramistani löytyy paljon materiaalia kesältä: @pre.vivido

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Hukassa uudessa kaupungissa


Olen asunut nyt vähän yli kaksi viikkoa ihan uudessa, vieraassa kaupungissa. Muutimme Viton kanssa 2.9. Jyväskylään. Minä aloitin opintoni yliopistossa ja Vito muutti yksityistallille Jyväskylän raviradan läheisyyteen. 

Ei ehkä ole yhtään liioiteltua sanoa, että olen ihan hukassa. Ensimmäisenä päivänä eksyin ja myöhästyin, ihan konkreettisesti. Seuraavina päivinä olen ollut eksyksissä enemmänkin pääni sisällä kuin paikkojen suhteen. Viton tänne tuomista kadun kaikista eniten. Kaikki tuntuu taas niin vaikealta ja rankalta, enkä halua että hevoseni kärsii siitä. 

En ole varma myöskään pääaineestani tai siitä, olenko valmis yliopistoon. Keväällä olin varma, että pidän lukion jälkeen välivuoden, mutta nyt olen kuitenkin täällä. En tiedä kuulunko tänne. Toisaalta, kun asiaa miettii, en tiedä enää, minne kuuluisin, jos en tänne. 


Vito on kotiutunut ihan hienosti uudelle tallille. Se joutuu edelleen tarhailemaan yksin, mutta tuntuu silti viihtyvän ihan hyvin. Uudesta heinästä sillä meni maha vähän sekaisin, mutta nyt se tuntuu jo tottuneen siihenkin. Yksin ratsastaessa se on vielä aika pörheänä ja hieman stressaantuneen oloinen, mutta tasoittuu varmasti aika pian, kunhan uudet paikat tulevat vähän tutummiksi. 


Ollaan muutaman kerran käyty maastossa muiden hevosten seurana ja Vito on mennyt oikein hienosti. Täällä on hieno, hevosille tarkoitettu maastolenkki, jossa on hyvä pohja. Viimeisimmällä maastolenkillä Vito ei olisi millään jaksanut juosta yhtä kovaa kuin kaverihevonen. Se puuskutti oikein kunnolla ja oli lenkin lopussa ihan hiestä märkä. Ei kyllä ihmekään, sillä olen liikuttanut sitä todella kevyesti omasta motivaatio-, aika- ja rahapulastani johtuen. 


Ihmettelin yksi päivä noita Viton jaloissa olevia likalänttejä. Ajattelin ensin, että se on käynyt piehtaroimassa, mutta sitten tajusin, ettei se ollut mistään muualta likainen kuin jaloista. Seuraavana päivänä tarhaa siivotessani Vito näytti minulle, mistä tahrat tulivat: se meni polvilleen aidan viereen, kurotti kaulansa oikein pitkäksi sähkölangan alle ja nappasi huulillaan ruohotupsun aidan toiselta puolelta. Näky oli kyllä niin huvittava, että rupesi ihan naurattamaan. Vito on kyllä niin nokkela. Ja tärkeä ♥

torstai 23. elokuuta 2018

Lainaratsulla valmennuksessa


Kouluvalmennuspostausta toisensa jälkeen. Lupaan, että seuraava postaus ei tule käsittelemään minkäänlaista valmennusta, vaan luvassa on jotain paljon jännittävämpää! Tällä kertaa paneudutaan kuitenkin viimeisimpään kouluvalmennukseen, jossa minulla ei ollutkaan ratsuna sitä tuttua ja turvallista omaa, vaan lainaratsu, jolla olin ratsastanut tasan yhden kerran aikaisemmin...


Sain lainaan Ronda-nimisen tamman Viton vielä parannellessa suuta raspauksen jäljiltä. Rehellisiä kun tässä ollaan: olin ihan hukassa koko tunnin. En ole ratsastanut pitkään aikaan millään muulla hevosella kuin Vitolla, joten vieraalla hevosella ratsastaminen oli aikamoinen shokki. Haluaisin kyllä kovasti ratsastaa enemmän muillakin hevosilla, mutta se on ollut jo pitkään vaikeasti järjestettävissä oleva asia. Kun tottuu siihen yhteen tiettyyn hevoseen, tuntuu muilla ratsastaminen todella vaikealta ja jopa vähän jännittävältä.


Valmennus aloitettiin ravaamalla kevyttä ravia kenttää ympäri. Minulla oli jo tässä vaiheessa ongelmia. En meinannut saada Rondaa liikkumaan eteen millään. Se varoi ohjastuntumaa niin paljon, että ravaamisesta ei meinannut tulla mitään. Sain vähän vinkkejä, jolloin meno parani hieman. Alettiin tuttuun tapaan tulemaan keskihalkaisijaa ravissa ja "tuomarin" päätyyn piti tehdä pysähdys. Ronda oli tässä kohtaa pätkittäin jopa ihan kiva ja pysähdykset onnistuivat ihan hyvin. Seuraavaksi otettiinkin jo laukkaa laukkaamalla ensin keskiympyrä ja sen jälkeen lävistäjä laukassa. Lävistäjällä kuului tehdä lisäys ja lyhyensivun keskellä pysähdys ravista. Laukka sujui meillä ihan kivasti joka kohdassa, mutta lisäys jäi joka kerralla ihan onnettomaksi...



Seuraava tehtävä oli loiva kiemuraura laukassa. Laukkaa ei siis vaihdettu kaarteen suuntaan vaan kaarre tultiin vastalaukassa. Kerran Ronda taisi vaihtaa laukan, mutta muuten oikea laukka pysyi kohtuu hyvin. Itse sain kommenttia siitä, että minun tulisi ratsastaa lähemmäs keskihalkaisijaa. Toiseen suuntaan laukka meinasi muutaman kerran tippua raviin, yrittäessäni ratsastaa parempia ja syvempiä teitä. Ronda suoritti kyllä koko ajan todella kivasti, mutta herkkäsuisena hevosena otti helposti vähän nokkiinsa, kun itse en osannut pitää kättä tarpeeksi tasaisena. Tästä seurasi se, ettei Ronda olisi halunnut oikein liikkua eteen tarpeeksi aktiivisesti. 



Valmentaja kysyi mikä on kaikista ärsyttävin kouluratsastusliike. Tietenkin menin vastaamaan etuosakäännökset ja arvatkaapa mitä seuraavaksi harjoiteltiin. En ole ikinä oikein oppinut ratsastamaan etu- taikka takaosakäännöksiä, eivätkä ne tälläkään kertaa sujuneet sen paremmin. Valmentaja kipusi jälleen ratsuni selkään ja näytti kuinka homma hoidetaan. En silti saanut käännöksiä sujumaan kunnolla, vaikka yritys oli kova. 


Alkutunnin sähläilyt pelasti lopputunti, jolloin mentiin keskiympyrällä ravia ja laukkaa välillä kooten ja välillä lisäten. Minusta hevosta on aina paljon helpompi työstää, kun saa ratsastaa pitkiä pätkiä, eikä välillä tarvitse kävellä. Nytkin sain ihan eri otteen hevoseen ja omaan ratsastukseeni, kun pääsin tekemään pitkää pätkää yhteen putkeen. Ronda alkoi olla ympyrällä pätkittäin jo todella mukavan tuntuinen. Se lyhensi laukkaa todella kivasti, kun pyysin ja alkoi jo vähän pehmenemään niskastaankin, kun pääsin "työskentelymoodiin" ja sain omaa ratsastustani korjattua. 


Vaikkei valmennus sujunutkaan ihan parhaalla mahdollisella tavalla, oli se silti käymisen arvoinen. Olen joka valmennuksessa hoksannut jotain uutta, välillä isompia juttuja ja välillä pienempiä, mutta yhtäkään kertaa en ole katunut valmennukseen osallistumista. Ronda oli oikein kiva hevonen, mutta kuitenkin omalla tavallaan aika vaikea ja herkkä. Oli ihanaa päästä ratsastamaan erilaisella kaverilla, vaikkei Vitoa kyllä voita mikään!

torstai 16. elokuuta 2018

Niin huonosti, että hävettää


Tästä valmennuksesta ei tekisi edes mieli kirjoittaa, kun se meni nin huonosti. Vito oli ihan hirveä ratsastaa ja minä ratsastin aivan uskomattoman huonosti. Ajattelin kuitenkin selvittää ajatuksiani kirjoittamalla niitä hieman ylös. 


Ensinnäkin en ollut ratsastanut Vitolla kuin ihan muutaman kerran kunnolla viime valmennuksen jälkeen. Tämän valmennuksen aikaan olin vielä töissä, joten minulla teki todella tiukkaa ehtiä ja jaksaa ratsastaa Vitoa kunnolla. Valmennusta edeltävänä päivänä ratsastin Viton läpi. Menin vähän pidemmällä ohjalla ja annoin ponin purkaa energioitaan ja liikkua kunnolla eteen. Vito tuntui ihmeen hyvältä ottaen huomioon kevyemmän jakson. 


Itse valmennuspäivänä Vito oli aivan kauhea. Se oli todella kovasuinen, mikä ei todellakaan ole sille normaalia. Sain ihan oikeasti käyttää voimaa, että sain sen väistämään ravissa, eikä meinattu siltikään onnistua kunnolla. Tehtävä oli siis aika samankaltainen kuin edellisessäkin valmennuksessa: keskihalkaisijalle ravia, josta pohkeenväistö jompaan kumpaan suuntaan. Myöhemmin nostettiin myös laukkaa lyhyensivun keskeltä ja tehtiin laukassa pääty-ympyrä, jonka jälkeen lävistäjälle ja lisäys. Vito teki lisäykset aina todella nätisti, mutta laukasta raviin siirtyminen oli jälleen työn ja tuskan takana. Minusta tuntui, että sain vetää ihan olan takaa, eikä Vito reagoinut mitenkään. Toki ratsasin itsekin todella huonosti: kädet sylissä ja ranteet jälleen maata kohti...


Valmentajakin kävi Viton selässä kokeilemassa, mikä voisi olla vialla. Vito oli hänellekin ihan samanlainen, mutta valmentajani ratsasti vähän eri tyylillä kuin minä, jolloin Vito alkoi kuunnella häntä paremmin. Kuitenkin, kun kiipesin takaisin selkään, oli Vito vähän kevyempi kädelle, muttei missään nimessä hyvä... Tehtiin loppuun vielä temponvaihteluita laukassa keskiympyrällä, jotka eivät nekään meinanneet oikein sujua. Mietittiin tunnin jälkeen yhdessä valmentajan kanssa kuolain- ja suitsiasioita. Suitset vaihtoon (taas...) ja kuolaimiakin pitäisi kokeilla erilaisia.


Pari päivää valmennuksen jälkeen tajusin, ettei kuolainten ja suitsien vaihtelu auttanut asiaa. Ainut auttava asia olisi eläinlääkäri, joka katsoisi Viton suun ja hampaat. Ei ole mahdollista, että hevonen, jota olen ratsastanut ilman turpahihnaa olisikin yhtäkkiä muuttunut hevoseksi, jonka suu pitäisi sitoa kiinni. Jotain on siis selvästi vialla siellä suussa, ja eläinlääkäri onkin tulossa sitä nyt katsomaan. 

Linkki videoon!

Edit: Huom! En tarvitse vinkkejä, enkä negatiivisia kommentteja. Postaus on kirjoitettu vähän aikaa sitten ja asia on jo hoidossa!:)