lauantai 20. tammikuuta 2018

Kun mikään ei onnistu


Istun selkä kyyryssä,
vinossa,
puristan jaloillani,
katson hevosen niskaa,
ranteeni taittuvat alaspäin,
kyynerkulma on olematon,
levitän käsiäni, 
käteni laskeutuvat reisilleni...

Tiedättekö sen tunteen, kun tuntuu ettei mikään onnistu? Ettei osaa istua oikein? Ei osaa ratsastaa? 


Varmaan sanomattakin selvää, että minä tiedän. Meillä ei ole viimeaikoina mennyt kauhean hyvin Viton kanssa. Oikeastaan koko joulu- ja tammikuu on ollut yhtä säätämistä. Ratsastus ei ole sujunut oikein mitenkään, kun olen kamppailut oman istuntani kanssa. Kirsikkana kakun päälle Viton kengättömyys ja liukkaiden pohjien varominen... 

Joulukuussa oli helppo postailla blogin joulukalenteriin muistoja ja erikoispostauksia, mutta nyt kun pitäisi taas kirjoittaa kuulumisia ja normaaleja ratsastuspostauksia, on into bloggaamiseen vähän lähtenyt. Niin heikolta kuin se kuulostaakin, en oikein tykkää jakaa epäonnistumisia ja niitä hetkiä, kun mikään ei oikeasti suju. Olen usein kirjoittanut niistä vasta viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien päästä, jolloin olen jo oppinut käsittelemään asioita ja ratkaisemaan ongelmiani. 

"Niin heikolta kuin se kuulostaakin, en oikein tykkää jakaa epäonnistumisia ja niitä hetkiä, kun mikään ei oikeasti suju."


Nyt pidemmän huonon jakson jälkeen koettiin taas pari päivää sitten onnistumisen hetkiä ratsastuksen saralla. Torstaina oltiin Viton kanssa ratsastustunnilla ja ennen tunnin alkua tallinomistaja tuli luoksemme juttelemaan. Ihan kysymättä hän katsoi istuntaani, korjasi sitä ja pidensi jalustimiani. Heti kun tunti alkoi, oli tunne hevoseen ja ratsatukseen ihan erilainen kuin ennen! 

Koko tunti sujui todella hyvin. Vito liikkui ihanan rennosti ja minusta tuntui, etten häirinnyt sitä istunnallani yhtään niin paljoa kuin aikaisemmin. Kaikki postauksen alussa mainitsemani ongelmat olivat poissa. Minulle on hoettu joka tunti kuinka käsiä pitäisi kantaa ja ranteiden tulisi olla suorassa, mutta se ei ole ikinä auttanut kuin korkeintaan pari minuuttia. Vaikka olen todella yrittänyt pitää käteni oikein, ne ovat aina loppujen lopuksi jollakin tavalla väärin, kun keskittymiseni niihin on herpaantunut. Nyt kuitenkin käteni pysyivät harjan yläpuolella ja ranteeni suorassa. Niinhän se on, että kaikki raajojen virheet johtuvat perusistunnasta, mutta nyt vasta tajusin sen oikeasti.

"Vaikka olen todella yrittänyt pitää käteni oikein, ne ovat aina loppujen lopuksi jollakin tavalla väärin."


Vito on ihan superherkkä hevonen. Se reagoi todella voimakkaasti, jos ratsastaja istuu vinossa, puristaa polvilla tms. Vito on myös todella kiltti. Se yrittää aina parhaansa, vaikka ratsastaja istuisi selässä takaperin tai päällään. Oli mahtavaa huomata, kuinka paljon rehellisemmin Vito liikkui, kun istuin selässä paremmin, enkä häirinnyt sitä jatkuvasti esimerkiksi puristamalla jaloilla. Haluan oikeasti oppia ratsastamaan hyvin, ihan vain senkin takia, että Vito todella ansaitsee sen. 

Nyt minua hieman pelottaa se, että seuraavalla kerralla kun kiipeän hevosen kyytiin, en osaakaan enää istua samalla tavalla kuin tuolla tunnilla. Virheet tulevat nimittäin helposti takaisin, varsinkin jos ratsastaa yksin ilman opetusta. Lohdutan itseäni sillä ajatuksella, että tiedän nyt miltä ratsastuksen pitäisi tuntua ja jos uppoan taas epätoivon suohon istuntani takia, tiedän keneltä pyydän apua. 

"Haluan oikeasti oppia ratsastamaan hyvin, ihan vain senkin takia, että Vito todella ansaitsee sen."


Kuvia ei niin onnistuneelta ratsastuskerralta parin viikon takaa.
c. Milla Holvi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti