torstai 24. toukokuuta 2018

Tämä hevonen


Viime aikoina minusta on tuntunut useaan otteeseen siltä, että ratsastus ei ole se juttu, mitä haluan tehdä. Rakastan Vitoa ja rakastan sen kanssa touhuamista enemmän kuin mitään muuta, mutta ratsastuksesta on tullut jopa hieman epämielyttävää. Monta kertaa ratsastuksen jälkeen minulla on ollut sellainen olo, ettei tämä ole oikein. Vito suorittaa aina kiltisti, mutta minusta tuntuu, ettei mikään riitä. Minusta tuntuu, etten osaa mitään ja ettei ole oikein vaatia Vitolta niitä ns. vaikeampia juttuja, mitä ei vielä osata niin hyvin.

Uskon kuitenkin, että tämä on täysin pääni sisällä oleva ongelma, koska se tulee ilmi vain kunnolla treenatessa. Yhden erittäin huonon ratsastuksen jälkeen päätin, että huomenna kokeilen mennä kevyemmin ja vähemmällä varustuksella, ja katsoa miten se vaikuttaa Vitoon. Seuraavana päivänä päädyinkin ratsastamaan pelkällä kaulanarulla ja Vito toimi ihan eritavalla kuin edellisenä päivänä: se oli oma, herkkä itsensä ja reagoi apuihin paljon paremmin kuin edellisenä päivänä "kunnon" varusteilla mentäessä. Laukatessamme reipasta laukkaa kenttää ympäri, se pärskähteli iloisesi ja sain minut nauramaan. 

Olen huomannut, kuinka Vito on luonteeltaan aikalailla samanlainen kuin minäkin. En usko, että sen pää kestäisi kunnon kilpailemista ja treenaamista. Se on kuitenkin niin kiltti, että se suorittaa ja yrittää aina, vaikka olisikin stressaantunut. Itsekin teen päätöksiä vain mielyttääkseni muita, vaikka oikeasti haluaisin jotakin ihan muuta: suoritan, vaikken jaksaisi enkä haluaisi.  Eihän meidän treenaaminen olekaan ollut lähelläkään mitään kilpatason treenaamista, mutta eron huomaa silti: silloin kun Vito pääsee tekemään jotain, mitä se todella rakastaa, se on ihan eri hevonen. Monta kertaa Vitoa maastakäsitellessäni on pitänyt oikeasti pysähtyä vain katselemaan sitä: "Onko tuo todella minun hevoseni? Se on niin upea!" Sen ilme on täysin erilainen ja koko olemus vapautuneempi. Siitä näkee, kuinka se nauttii ja juuri sitä minä rakastan.

Alussa mainitsin, ettei ratsastaminen ole minusta enää mukavaa, mutta on se silloin, kun molemmat osapuolet nauttivat siitä ja suorittavat mielellään. Minulle varusteiden vähentäminen on auttanut, koska silloin ei tule ajatusta, että meidän pitäisi saavuttaa jotakin ja olla mahdollisimman hyviä. Silloin ratsastus on rennompaa, mutta samalla päästään kuitenkin ikään kuin vaivihkaa treenaamaan. Ruvetaan varmasti pian taas ratsastamaan ihan "kunnon" varusteilla, kunhan saan ensin ajatukseni kuntoon.

Olen niin iloinen, että minulla on mahdollisuus omistaa näin mahtava hevonen. Vitosta on todella tullut ystäväni, eikä mikään ratsastukseeni liittyvä tavoite ole yhtä tärkeää kuin se, että Vito on onnellinen ja, että meillä on hauskaa yhdessä. 

2 kommenttia:

  1. Loistavaa pohdintaa hevosen treenaamisesta ja hyvinvoinnista. Ilman satulaa, tai vaikkapa kokonaan ilman varusteita meneminen on kyllä tietyllä tavalla tosi vapauttavaa, tai varusteillakin ihan se, että saa mennä vapaasti ja täysiä ilman painetta siitä, onko hevonen nyt hyvässä muodossa. On hienoa huomata, kuinka kiitollinen olet Vitosta, ja pidät sitä ennen kaikkea ystävänäsi, etkä vain ratsuna. Hevosen onnellisuus ennen kaikkea - ja ihmisen tietenkin!

    viisiaskellajia.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pihla! Niin hassua kuin se onkin, on vähemmän joskus todella enemmän. Vito on kyllä yksi iso syy sille, miksi asennoitumiseni koko tätä lajia kohtaan on muuttunut. Paras hevoinen :3

      Poista