perjantai 27. heinäkuuta 2018

Elämäni ensimmäinen valmennus


Tämän postauksen kirjoittaminen on vain venynyt ja venynyt. Olin nimittäin jo melkein kuukausi sitten elämäni ensimmäisessä oikeassa valmennuksessa. Ratsastusunneilla olen käynyt koko ikäni ja ollaan myös treenattu hevosten kanssa ratsastuksenopettajan silmän alla yksityistunneilla säännöllisesti, mutta yhteenkään oikeaan valmennukseen en ole päässyt osallistumaan. Muistan, kuinka nuorempana oli niin hienoa sanoa naapurin pitämiä tunteja valmennuksiksi, vaikka todellisuus oli kaukana siitä. Tällä kertaa päästiin kuitenkin ihan oikean valmentajan oppiin Viton kanssa.


Kyseisenä päivänä tuuli todella kovaa, joten jouduttiin mennä maneesissa, jotta kuulisimme kunnolla. Minua ärsytti ja hermostutti todella paljon, koska Vito on aina paljon huonompi maneesissa kuin kentällä. Se säikkyy kaikkia kolauksia ja on yleisestikin paljon jännittyneempi. Ei voinut mitään: valittaminen ei auttanut, joten mentiin maneesiin kävelemään. Vito tuntui muuten ihan ok:lle, mutta maneesin toinen pääty oli pelottava. Kyseinen pääty tuottaa aina vähän päänvaivaa, mutta nyt myös päädyn ovi oli auki, joka oli Viton mielestä jo ihan liian pelottavaa. Onneksi muut valmennukseen osallistuvat hevoset eivät pelänneet päätyä, niin Vitokin uskaltautui pikku hiljaa lähemmäs.


Aloitettiin tulemalla keskihalkisijaa harjoitusravissa niin, että I:hin tehtiin pysähdys. Tätä tehtiin muutaman kerran ja sen jälkeen aloitettiin tulemaan keskihalkaisijalta pohkeenväistöä vasemmalle kohti uraa. Tavoitteena oli tietysti saada hevonen uralle asti, mutta meillä oli Viton kanssa hieman ongelmia siinä. Tahti meinasi hyytyä ja sain puskea Vitoa ihan kunnolla sivulle, muttei siltikään meinattu päästä uralle saakka. Saatiinkin paljon oikeuttua kommenttia: "Enemmän ravia!". Vasemmalle Vito väisti vähän paremmin kuin oikealle. Alkuun Vito tuntui aika vaikealle ratsastaa, mutta parani koko ajan, kun vain ratsasti, eikä jäänyt vellomaan huonossa fiiliksessä.


Seuraavaksi mentiin ravia keskiympyrällä, ensin keventäen ja sitten perusistunnassa. Valmentaja vaati, että Vito oikeasti ravasi, eikä vain himmailuit ja liikutellut jalkojaan. Sitä sai kyllä oikeasti käskeä ja lopussa se liikkui jo ihan eri tavalla kuin normaalisti. En itse osannut istua sen lennokkaammassa ravissa yhtään, joten sitä pitää ehdottomasti treenata paljon! Ravin jälkeen mentiin myös laukat keskiympyrällä. Laukka Vitolla oli hyvä ja saatiin siitä ihan hyvää palautetta. Se onkin ollut meillä ns. vahva askellaji, kun taas ravi on ehdottomasti heikoin. 


Loppuun tultiin keskihalkaisijaa laukassa. Se oli yllättävän vaikeaa. Meillä meni alku aina hienosti, mutta loppu lysähti, kun en uskaltanut tehdä ratkaisuja ja jätin sen hevosen hommaksi. Saatiin hinkata tätä tehtävää aika monta kertaa, jotta se sujuisi hyvin loppuun asti. Oltiin tässä kohtaa molemmat jo vähän väsähtäneitä, joten lopetettiin, kun saatiin loppukin sujumaan jotenkin. 


Minä sain valmennuksen aikana eniten palautetta käsistäni. Taitan aina ranteitani alaspäin, enkä edes itse huomaa sitä (kuva kolme). Valmentaja tuli kesken tunnin kädestä pitäen korjaamaan käsiäni, jonka jälkeen sain ne aika hyvin pidettyä oikeassa asennossa (loput kuvat). 

Valmennuksen jälkeen taas sain kuulla olevani "huolimaton ratsastaja". Vaikeaa myöntää, mutta tottahan se on. Aloitan aina kaikki tehtävät todella hyvin ja tarkasti, mutten ratsasta niitä loppuun yhtään niin hyvin. Viimeisessä tehtävässäkin huomasi, että jos en osaa jotakin, jätän sen hevosen hommaksi, jolloin kaikki ns. hajoaa käsiin. Esteillä tämän huomaa kaikista parhaiten: kun en nää paikkaa, jätän hevosen yksin ja lopputulos on hyppy kaikista huonoimmasta mahdollisesta paikasta. Pitäisi opetella ratsastamaan tehtävät loppuun asti, vaikka ei sujuisikaan, eikä ajatella, että ensi kerralla teen paremmin. 


Kokonaisuudessaan tykkäsin valmentajan tyylistä todella paljon! Se oli aika paljon samanlainen kuin meidän nykyisen opettajankin: asiat sanotaan suoraan turhia kaunistelematta ja kehutaan vasta sitten, kun oikeasti tekee jotain oikein. Juuri sellaista opetusta, jossa varmasti kehittyy, jos vain itse ottaa hommat tosissaan. 




Ehdittiin käydä toisessakin kouluvalmennuksessa äskettäin, joten kirjoittelen siitäkin heti, kunhan taas kerkeän. 

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Vivido ∼ hevonen, jota en uskonut koskaan löytäväni


Vivido ∼ hevonen, jota en uskonut koskaan löytäväni. 

Jo ennen ensimmäistä omaa hevostani haaveilin isosta, valkoisesta ponista. Haaveilin connemarasta, joka olisi kiltti ja hyppäisi hyvin. Haaveiden valkoinen poni muuttui todellisuudessa kahdeksi ruunikoksi: maailman opettavaisimmaksi lämminveriseksi Pöpöksi ja myöhemmin itsepäiseksi eestinhevoseksi Eltoniksi. Eltonin aikana olisin antanut mitä vain saadakseni Pöpön ja sen terveet vuodet takaisin, mutta nyt Viton tultua elämääni olen vihdoin onnellinen. En ole enää niin katkera, vihainen, pettynyt taikka surullinen kuin olin vielä muutama vuosi sitten. Pöpön lopettaminen vaikutti minuun lähtemättömällä tavalla. En voi ikinä unohtaa sitä heikkouden tunnetta, kun riimunnaru vietiin käsistäni ja näin hevoseni kävelevän kohti kuolemaa. Tunne, jonka kohtaamista pelkäsin ja jota vastaan tappelin pääni sisällä vuosia.

Vito tuli minulle aikana, jolloin elämäni oli sekaisin. Vaikeana aikana, mutta toisin ajateltuna: juuri oikeana aikana. Vito muistutti niin paljon Pöppöä, kuitenkin samalla ollen aivan täysin erilainen kuin Pöppö. Ylväs ja päättäväinen kimo toi elämääni niin paljon uutta, samalla täyttäen Pöpön jättämän tyhjyyden. 

Vito oli kuin unelmieni hevonen. Ei, se ei ollut valkoinen connemaranponi, joka hyppäisi isoja esteitä. Se oli jotain paljon parempaa. Jotain mistä en ollut ikinä osannut edes haaveilla. Vito oli jo ensimmäisistä päivistä alkaen jotain mitä en ollut ikinä kokenut. Se oli luottamusta, kunnioitusta ja ystävyyttä. Vito oli täysin erilainen hevonen kuin mikään, johon olin ennen törmännyt. Opin nopeasti, kuinka herraa täytyi käsitellä, jotta sen kanssa pärjäisi. Se on aivan varmasti maailman kiltein hevonen, mutta se on myös ylväs. Siinä missä Eltonille piti suuttua ja huutaa, ei herkkäsieluinen Vito olisi todellakaan sietänyt sellaista. En ole ikinä ollut määräilijätyyppiä ja ehkä myös sen takia minun ja Eltonin yhteiselo ei sujunut kovinkaan hyvin. Viton kanssa huomasin kuitenkin jo todella pian, kuinka helppoa sen kanssa oleminen oli. Vito tuli minulle heinäkuun kolmas päivä ja elokuussa luotin siihen jo niin paljon, että uskalsin laukata sen kanssa ympäri kenttää ilman varusteita. Uskalsin tehdä asioita, joita en olisi ikinä uskaltanut tehdä muiden hevosten kanssa. 

Olen omistanut Viton nyt tasan vuoden. Joka päivä, kun katson sitä, tuntuu samalta kuin silloin, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Se on täynnä yllätyksiä, mutta samalla se on kuitenkin niin tuttu ja turvallinen. Joka kerta, kun katson sitä, ihastun siihen yhä uudelleen ja uudelleen, enkä voi vieläkään käsittää, että omistan jotakin niin upeaa. Vito on niin erikoinen hevonen: satuhevonen, joka on tullut tekemään elämästäni elämisen arvoista.