perjantai 27. heinäkuuta 2018

Elämäni ensimmäinen valmennus


Tämän postauksen kirjoittaminen on vain venynyt ja venynyt. Olin nimittäin jo melkein kuukausi sitten elämäni ensimmäisessä oikeassa valmennuksessa. Ratsastusunneilla olen käynyt koko ikäni ja ollaan myös treenattu hevosten kanssa ratsastuksenopettajan silmän alla yksityistunneilla säännöllisesti, mutta yhteenkään oikeaan valmennukseen en ole päässyt osallistumaan. Muistan, kuinka nuorempana oli niin hienoa sanoa naapurin pitämiä tunteja valmennuksiksi, vaikka todellisuus oli kaukana siitä. Tällä kertaa päästiin kuitenkin ihan oikean valmentajan oppiin Viton kanssa.


Kyseisenä päivänä tuuli todella kovaa, joten jouduttiin mennä maneesissa, jotta kuulisimme kunnolla. Minua ärsytti ja hermostutti todella paljon, koska Vito on aina paljon huonompi maneesissa kuin kentällä. Se säikkyy kaikkia kolauksia ja on yleisestikin paljon jännittyneempi. Ei voinut mitään: valittaminen ei auttanut, joten mentiin maneesiin kävelemään. Vito tuntui muuten ihan ok:lle, mutta maneesin toinen pääty oli pelottava. Kyseinen pääty tuottaa aina vähän päänvaivaa, mutta nyt myös päädyn ovi oli auki, joka oli Viton mielestä jo ihan liian pelottavaa. Onneksi muut valmennukseen osallistuvat hevoset eivät pelänneet päätyä, niin Vitokin uskaltautui pikku hiljaa lähemmäs.


Aloitettiin tulemalla keskihalkisijaa harjoitusravissa niin, että I:hin tehtiin pysähdys. Tätä tehtiin muutaman kerran ja sen jälkeen aloitettiin tulemaan keskihalkaisijalta pohkeenväistöä vasemmalle kohti uraa. Tavoitteena oli tietysti saada hevonen uralle asti, mutta meillä oli Viton kanssa hieman ongelmia siinä. Tahti meinasi hyytyä ja sain puskea Vitoa ihan kunnolla sivulle, muttei siltikään meinattu päästä uralle saakka. Saatiinkin paljon oikeuttua kommenttia: "Enemmän ravia!". Vasemmalle Vito väisti vähän paremmin kuin oikealle. Alkuun Vito tuntui aika vaikealle ratsastaa, mutta parani koko ajan, kun vain ratsasti, eikä jäänyt vellomaan huonossa fiiliksessä.


Seuraavaksi mentiin ravia keskiympyrällä, ensin keventäen ja sitten perusistunnassa. Valmentaja vaati, että Vito oikeasti ravasi, eikä vain himmailuit ja liikutellut jalkojaan. Sitä sai kyllä oikeasti käskeä ja lopussa se liikkui jo ihan eri tavalla kuin normaalisti. En itse osannut istua sen lennokkaammassa ravissa yhtään, joten sitä pitää ehdottomasti treenata paljon! Ravin jälkeen mentiin myös laukat keskiympyrällä. Laukka Vitolla oli hyvä ja saatiin siitä ihan hyvää palautetta. Se onkin ollut meillä ns. vahva askellaji, kun taas ravi on ehdottomasti heikoin. 


Loppuun tultiin keskihalkaisijaa laukassa. Se oli yllättävän vaikeaa. Meillä meni alku aina hienosti, mutta loppu lysähti, kun en uskaltanut tehdä ratkaisuja ja jätin sen hevosen hommaksi. Saatiin hinkata tätä tehtävää aika monta kertaa, jotta se sujuisi hyvin loppuun asti. Oltiin tässä kohtaa molemmat jo vähän väsähtäneitä, joten lopetettiin, kun saatiin loppukin sujumaan jotenkin. 


Minä sain valmennuksen aikana eniten palautetta käsistäni. Taitan aina ranteitani alaspäin, enkä edes itse huomaa sitä (kuva kolme). Valmentaja tuli kesken tunnin kädestä pitäen korjaamaan käsiäni, jonka jälkeen sain ne aika hyvin pidettyä oikeassa asennossa (loput kuvat). 

Valmennuksen jälkeen taas sain kuulla olevani "huolimaton ratsastaja". Vaikeaa myöntää, mutta tottahan se on. Aloitan aina kaikki tehtävät todella hyvin ja tarkasti, mutten ratsasta niitä loppuun yhtään niin hyvin. Viimeisessä tehtävässäkin huomasi, että jos en osaa jotakin, jätän sen hevosen hommaksi, jolloin kaikki ns. hajoaa käsiin. Esteillä tämän huomaa kaikista parhaiten: kun en nää paikkaa, jätän hevosen yksin ja lopputulos on hyppy kaikista huonoimmasta mahdollisesta paikasta. Pitäisi opetella ratsastamaan tehtävät loppuun asti, vaikka ei sujuisikaan, eikä ajatella, että ensi kerralla teen paremmin. 


Kokonaisuudessaan tykkäsin valmentajan tyylistä todella paljon! Se oli aika paljon samanlainen kuin meidän nykyisen opettajankin: asiat sanotaan suoraan turhia kaunistelematta ja kehutaan vasta sitten, kun oikeasti tekee jotain oikein. Juuri sellaista opetusta, jossa varmasti kehittyy, jos vain itse ottaa hommat tosissaan. 




Ehdittiin käydä toisessakin kouluvalmennuksessa äskettäin, joten kirjoittelen siitäkin heti, kunhan taas kerkeän. 

6 kommenttia:

  1. Olisi kyllä mahtavaa päästä valmennukseen! Issikkavalmennuksissa mäkin olen käynyt, mutta askellajiratsastus ei kuitenkaan niin paljoa kiehdo mua, että olisin hyötynyt siitä suuremmin. Valmennuksissa on kuitenkin se hyvä puoli, että niistä saa aika hyvin jotain irti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on pakko ratsastaa enemmän tosissaan niin tulee ihan uudenlaisia "ahaa-elämyksiä" :D

      Poista
  2. Onpas kaunis hevonen! Mulla on samaa ongelmaa käsien kanssa, tosin mulla taipuu jostain syystä vain vasen ranne :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vito on nätti herra :D. Jes, ihanaa kuulla, etten ole ainut tämän ongelman kanssa!

      Poista
  3. Kiva että pääsitte valmennustunnille! Ja pikku hiljaa nuo jutut lähtee sujumaan, kaikista parasta kun joku on siinä vieressä käskemässä, niin silloin on pakko pitää oma asento ja ratsastaa loppuun asti kunnolla. Yksin mennessä on niin helppoa livistää työskentelystä, kun kukaan ei ole vahtimassa, kokemusta on ;)

    Hyvältä näyttää muuten noi suitset! Tuli mieleen, että ootko koskaan kokeillu korvahuppua Vitolle? Mietin, jos se on säikympi maneesissa, niin voisit nyt toistaiseksi pitää äänieristettyä korvahuppua, niin Vitokin tottuisi ehkä rauhallisemmin sinne maneesiin, ja sitten myöhemmin saattaisi olla rennompi ilmankin! Itse käytän etenkin valmennuksissa huppua molemmilla hepoilla, niin silloin keskittyvät paremmin töihin (vaikkei Dreamer ole edes mitenkään säikky), ja valennuksissa pääsee keskittymään itse ratsastamiseen, eikä mene turhaa aikaa säikkyilyyn! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta kyllä :D

      Tuota en edes tullut ajatelleeksi, vaikka Eltonilla käytin välillä ääntäeristävää huppua. Hyvä, kun keksit tuon! Menee ehdottomasti testiin ensi kerralla. Kiitos Inka!!

      Poista