maanantai 2. heinäkuuta 2018

Vivido ∼ hevonen, jota en uskonut koskaan löytäväni


Vivido ∼ hevonen, jota en uskonut koskaan löytäväni. 

Jo ennen ensimmäistä omaa hevostani haaveilin isosta, valkoisesta ponista. Haaveilin connemarasta, joka olisi kiltti ja hyppäisi hyvin. Haaveiden valkoinen poni muuttui todellisuudessa kahdeksi ruunikoksi: maailman opettavaisimmaksi lämminveriseksi Pöpöksi ja myöhemmin itsepäiseksi eestinhevoseksi Eltoniksi. Eltonin aikana olisin antanut mitä vain saadakseni Pöpön ja sen terveet vuodet takaisin, mutta nyt Viton tultua elämääni olen vihdoin onnellinen. En ole enää niin katkera, vihainen, pettynyt taikka surullinen kuin olin vielä muutama vuosi sitten. Pöpön lopettaminen vaikutti minuun lähtemättömällä tavalla. En voi ikinä unohtaa sitä heikkouden tunnetta, kun riimunnaru vietiin käsistäni ja näin hevoseni kävelevän kohti kuolemaa. Tunne, jonka kohtaamista pelkäsin ja jota vastaan tappelin pääni sisällä vuosia.

Vito tuli minulle aikana, jolloin elämäni oli sekaisin. Vaikeana aikana, mutta toisin ajateltuna: juuri oikeana aikana. Vito muistutti niin paljon Pöppöä, kuitenkin samalla ollen aivan täysin erilainen kuin Pöppö. Ylväs ja päättäväinen kimo toi elämääni niin paljon uutta, samalla täyttäen Pöpön jättämän tyhjyyden. 

Vito oli kuin unelmieni hevonen. Ei, se ei ollut valkoinen connemaranponi, joka hyppäisi isoja esteitä. Se oli jotain paljon parempaa. Jotain mistä en ollut ikinä osannut edes haaveilla. Vito oli jo ensimmäisistä päivistä alkaen jotain mitä en ollut ikinä kokenut. Se oli luottamusta, kunnioitusta ja ystävyyttä. Vito oli täysin erilainen hevonen kuin mikään, johon olin ennen törmännyt. Opin nopeasti, kuinka herraa täytyi käsitellä, jotta sen kanssa pärjäisi. Se on aivan varmasti maailman kiltein hevonen, mutta se on myös ylväs. Siinä missä Eltonille piti suuttua ja huutaa, ei herkkäsieluinen Vito olisi todellakaan sietänyt sellaista. En ole ikinä ollut määräilijätyyppiä ja ehkä myös sen takia minun ja Eltonin yhteiselo ei sujunut kovinkaan hyvin. Viton kanssa huomasin kuitenkin jo todella pian, kuinka helppoa sen kanssa oleminen oli. Vito tuli minulle heinäkuun kolmas päivä ja elokuussa luotin siihen jo niin paljon, että uskalsin laukata sen kanssa ympäri kenttää ilman varusteita. Uskalsin tehdä asioita, joita en olisi ikinä uskaltanut tehdä muiden hevosten kanssa. 

Olen omistanut Viton nyt tasan vuoden. Joka päivä, kun katson sitä, tuntuu samalta kuin silloin, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Se on täynnä yllätyksiä, mutta samalla se on kuitenkin niin tuttu ja turvallinen. Joka kerta, kun katson sitä, ihastun siihen yhä uudelleen ja uudelleen, enkä voi vieläkään käsittää, että omistan jotakin niin upeaa. Vito on niin erikoinen hevonen: satuhevonen, joka on tullut tekemään elämästäni elämisen arvoista. 

2 kommenttia:

  1. Upeaa, että olet löytänyt tällaisen ystävän <3 Ja kaunis kirjoitus muutenkin :)

    VastaaPoista