perjantai 28. syyskuuta 2018

Juuri tällainen kesän kuului olla


Kaksi ulkomaanmatkaa, kaksi muuttoa, kaksi työpaikkaa, kaksi yötä tallilla, ylioppilasjuhlat, ajokortti, auto, uusia ystäviä vanhoja unohtamatta, festarit, piknik, suppailua, perhe, oopperajuhlat, viiden aamuja, vuosipäivä Viton kanssa, maastoilua kavereiden kanssa, uittamista, laukkaa pellolla ilman satulaa, estetreenejä, kouluvalmennuksia, kaulanaruilua, mekkokuvia, hevoshommia ulkomailla, uusilla hevosilla ratsastamista, jäätelöä, boolia, vadelmapiirakkaa, uimista ja mitäköhän vielä...

Kesäni alkoi vähän etukäteen jo toukokuussa, kun kirjoitukset olivat vihdoin ohi ja kesäloma alkoi. Muutettiin Viton kanssa jo huhtikuussa Savonlinnaan, mutta kesän lasken alkaneeksi vasta minun ja äitini Samoksen-reissusta, jonka teimme toukokuussa. Matka oli aivan ihana! Rakastuin Kreikkaan. Sen kauneuteen, lämpöön, mereen, tunnelmaan, väreihin. 

Kesäni lasken loppuneeksi toiseen ulkomaanmatkaani, jonka tein elokuun lopulla. Matkustin Saksaan, jossa pääsin tutustumaan hevoskulttuuriin vähän isomman maailman tapaan. Olin viikon Wangelsissa myyntitallilla, jossa pääsin näkemään, kokemaan ja ennen kaikkea oppimaan niin paljon uutta. Lensin myös ensimmäistä kertaa yksin ja valvoin käytänössä koko yön kotimatkani kestäessä yli 20 tuntia.

Näiden kahden matkan välissä ehdin tehdä vaikka ja mitä! Olin koko kesän töissä, joten se verotti luonnollisesti suuren osan vapaa-ajastani. Viihdyin uudessa työpaikkassani kuitenkin todella hyvin, kiitos ihanien työkavereiden! Sain töistä niin hyviä ystäviä, että vietin aikaa heidän kanssaan myös työaikojen ulkopuolella: synttäreillä, jatkoilla, kahveilla. Vanhoja kavereitani näin ihan liian vähän kesän aikana. Kaikkien aikataulujen mennessä koko ajan ristiin, piti ilo ottaa irti niistä kerroista, kun onnistuimme näkemään toisiamme. Onneksi nämä ihmiset ovat niitä, joiden kanssa voi olla aina omaitsensä, vaikkei heitä olisikaan nähnyt vähään aikaan.

Viton kanssa puoli kesää meni hammasongelmien kanssa painiessa, mutta oli meillä silti hauskaa! Päästiin hyppäämään viikottain, treenaamaan tosissaan kouluvalmennuksien parissa, uimaan, maastoilemaan, kaulanaruilemaan ja viettämään muutenkin aivan ihanaa kesää ihanien tallikavereiden kanssa. Tätä tallia tulee kyllä ikävä. Kaikki vain toimi juuri niin kuin kuuluukin ja aina vähän paremminkin.

Yksi kesän isoista tapahtumista oli ylioppilasjuhlat heti kesäkuun alussa. En yleensä tykkää isoista juhlista, mutta nämä ylppärit olivat kyllä hauskat! Ne olivatkin pienet ja rennot: juuri sellaiset kuin halusinkin. Heinäkuussa sain ajokortin ja parin viikon päästä siitä auton käyttööni. Vaikka kaikki nauravatkin autolleni, on se minun mielestäni todella hieno. Ei mikään massabemari vaan vuoden -96 toyota. Siinä on asennetta :D

Vaikka kesääni mahtui isoja tapahtumia ja paljon uusia asioita, olivat silti ne pienet ja arkisetkin hetket niitä, joista nautin kaikista eniten. Äitini kanssa vietetty aika mökillä suppaillen, siskon luona nukkuminen ja vadelmapiirakan syöminen, mummon luona käyminen... Minulla on aivan ihana perhe.
Sama juttu ystävieni kanssa. Tämän vuoden festarikokemukseni ei ollut mikään kaikista parhain, mutta onneksi olin matkassa ystäväni kanssa. Heihin voin luottaa. 

Mikään ei tietenkään ole aina pelkästään ihanaa. Myös tähän kesään mahtui muutama tapaus, jotka olisin mieluusti voinut jättää välistä, mutta selvisin niistä ja kaipa se tekee minusta vahvemman. Pällimmäisenä mieleeni jäi kuitenkin ihana kesä: niin tapahtumatäytteinen ja kokemusrikas.


Linkkejä kesän päivittelyihin:

Samoksen videot: Video 1 ja Video 2


Ylioppilasjuhlat -postaus




Tallilla yötä -videopostaus


Myös instagramistani löytyy paljon materiaalia kesältä: @pre.vivido

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Hukassa uudessa kaupungissa


Olen asunut nyt vähän yli kaksi viikkoa ihan uudessa, vieraassa kaupungissa. Muutimme Viton kanssa 2.9. Jyväskylään. Minä aloitin opintoni yliopistossa ja Vito muutti yksityistallille Jyväskylän raviradan läheisyyteen. 

Ei ehkä ole yhtään liioiteltua sanoa, että olen ihan hukassa. Ensimmäisenä päivänä eksyin ja myöhästyin, ihan konkreettisesti. Seuraavina päivinä olen ollut eksyksissä enemmänkin pääni sisällä kuin paikkojen suhteen. Viton tänne tuomista kadun kaikista eniten. Kaikki tuntuu taas niin vaikealta ja rankalta, enkä halua että hevoseni kärsii siitä. 

En ole varma myöskään pääaineestani tai siitä, olenko valmis yliopistoon. Keväällä olin varma, että pidän lukion jälkeen välivuoden, mutta nyt olen kuitenkin täällä. En tiedä kuulunko tänne. Toisaalta, kun asiaa miettii, en tiedä enää, minne kuuluisin, jos en tänne. 


Vito on kotiutunut ihan hienosti uudelle tallille. Se joutuu edelleen tarhailemaan yksin, mutta tuntuu silti viihtyvän ihan hyvin. Uudesta heinästä sillä meni maha vähän sekaisin, mutta nyt se tuntuu jo tottuneen siihenkin. Yksin ratsastaessa se on vielä aika pörheänä ja hieman stressaantuneen oloinen, mutta tasoittuu varmasti aika pian, kunhan uudet paikat tulevat vähän tutummiksi. 


Ollaan muutaman kerran käyty maastossa muiden hevosten seurana ja Vito on mennyt oikein hienosti. Täällä on hieno, hevosille tarkoitettu maastolenkki, jossa on hyvä pohja. Viimeisimmällä maastolenkillä Vito ei olisi millään jaksanut juosta yhtä kovaa kuin kaverihevonen. Se puuskutti oikein kunnolla ja oli lenkin lopussa ihan hiestä märkä. Ei kyllä ihmekään, sillä olen liikuttanut sitä todella kevyesti omasta motivaatio-, aika- ja rahapulastani johtuen. 


Ihmettelin yksi päivä noita Viton jaloissa olevia likalänttejä. Ajattelin ensin, että se on käynyt piehtaroimassa, mutta sitten tajusin, ettei se ollut mistään muualta likainen kuin jaloista. Seuraavana päivänä tarhaa siivotessani Vito näytti minulle, mistä tahrat tulivat: se meni polvilleen aidan viereen, kurotti kaulansa oikein pitkäksi sähkölangan alle ja nappasi huulillaan ruohotupsun aidan toiselta puolelta. Näky oli kyllä niin huvittava, että rupesi ihan naurattamaan. Vito on kyllä niin nokkela. Ja tärkeä ♥