torstai 25. lokakuuta 2018

Tapaturmia toistensa perään

Tämä syksy ei ole kyllä osoittautunut kovin vahvaksi ajaksi kummallekaan meistä: ei Vitolle, eikä minulle. Ensin Vito astuu maastossa kuoppaan, saa jännevamman ja joutuu saikulle, sitten tapahtuu jonkinlainen onnettomuus kuljettaessamme Vitoa ja sitten parin viikon päästä tipun Vitolta, niin että se astuu pahasti jalkani päälle... Mainio syksy!


Jännevammadiagnoosin jälkeen olin täysin varma, että vien Viton Juvalle, jossa se pääsee tarhailemaan koko päivän ja ilmojen mukaan myös yöt. Täällä Jyväskylässä se olisi varmasti ruvennut ihan kunnolla riehumaan tarhaillessaan yksin hiekkatarhassa. En siis halunnut aiheuttaa kenellekään vaaratilanteita ylienergisen pöllöilijän kanssa kimppatallilla, jossa hevosta käsitteli useampi kuin muutama ihminen. Rehellisesti sanottuna tuntuu kyllä ihan mukavalle, kun Vito on taas Juvalla. Vaikka asun itse vielä Jyväskylässä, enkä pääse näkemään ponia enää joka päivä, on se silti sen arvoista. Vito asuu nyt kivalla, pienellä tallilla, jossa se tuntuu todella viihtyvän. Kohta päästään varmaan laskemaan se yhteen toisten hevosten kanssa, jolloin se pääsee liikkumaan tarhassa vielä nykyistäkin enemmän ja purkamaan energioitaan edes jotenkin kehittävällä tavalla. Viton olessa täällä Jyväskylässä en päässyt käymään kertaakaan kotona, joka oli minulle aika raskasta, koska en nähnyt perhettäni pitkään aikaan. Nyt olen kuitenkin niin helpottunut: hevoseni on hyvässä hoidossa, pääsen käymään kotona aina kun haluan ja minulla on jopa aikaa panostaa hieman kouluun!


Nyt kun tapaturmista puhutaan niin meidän kuljetusreissua en edes halua vielä muistella, mutta tulen kertomaan siitä varmasti vielä joku kerta tänne bloginkin puolelle. Tällä kertaa aijon kyllä kertoa tapaturmasta, joka minulle sattui muutama päivä sitten. Viton uudella tallipaikalla on ihan mahtava ranta, jossa pääsee kahlaamaan matalassa vedessä pitkän matkaa rantaa pitkin. Käytiin siinä yksi päivä kahlaamassa Viton ja siskoni kanssa, mutta tällä kertaa lähdin matkaan yksin. Tarkoitukseni oli kahluuttaa Vitoa vähän selästäkäsin, koska se todella tykkää vedessä leikkimisestä ja kahlaaminen on saikkuilevalle hevoselle varmasti hyvää liikuntaa. 

Rannalle päästyämme kipusin selkään ja Vito meni veteen heti kuin vanha tekijä. Päästiin kävelemään rantavedessä aika pitkä matka, mutta Vito oli koko ajan jotenkin vähän outo ja pyrki jatkuvasti syvemmälle veteen. Nauroin vain ja sanoin Vitolle, että "Eihän me uida voida, vesi on ihan liian kylmää!" Vito oli kuitenkin päättänyt toisin nimittäin, kun en laskenut sitä syvemmälle, se puri kuolaimeen ja ryntäsi syvemmälle sen matkaa kuin kerkesi ja kävi sitten makaamaan veteen. Olin jo ihan paniikissa hyppäämässä pois selästä, koska en halunnut jäädä piehtaroivan hevosen alle, kun Vito päättikin nousta rajusi ja kääntyä. Tämän seurauksena löysin itseni makaamasta vedestä vain pää pinnan yläpuolella. Vito yritti lähteä kävelemään, mutta en irottanut ohjista, koska olimme matkassa kahdestaan... Vito taisi säikähtää painetta suussa ja alkoi pyöriä ihan hysteerisesti ympärilläni. Pääsin aina välillä jaloilleni, mutta sitten Vito taas vetäisi minut mahalleni veteen. Tässä samassa pyörimisessä Vito onnistui tallomaan oikean pohkeeni päälle oikein kunnolla takasellaan. 


Hetken jälkeen Vito kuitenkin onneksi rauhottui ja pääsin nousemaan ylös. Kaikki vaatteeni olivat täysin läpimärkiä. Myös taskussani ollut puhelin oli ihan läpimärkä, mutta ihme kyllä toimii vielä. Jouduin kahlaamaan jonkin matkaa vedessä päästäkseni takaisin kuivalle maalle. Vedestä pois päästyäni tulikin vähän kiire tallille, koska läpimärät vaatteet alkoivat olla aika kylmät... Minulla ei ollut minkäänlaisia vaihtovaatteita, joten heitin Viton mahdollisimman nopeasti takaisin tarhaan ja lähdin ajamaan kohti kotia. Ajomatka oli aika tuskallinen, koska jalkaa vihloi aina vaihteita vaihtaessa ja olo oli muutenkin aika epämukava. Kotiin päästyäni heitin heti kaikki vaatteet pois ja vaihdoin päälle kuivaa. Kumisaappaitani en saanut tyhjennettyä tallin pihassa, koska villasukat olivat imaiseet niin paljon vettä itseensä, ettei kenkä lähtenyt jalasta niin helposti. Loppujen lopuksi kumisaappaistani sai oikeasti kaataa vettä pois...


Muuten voisin ihan helposti nauraa koko reissulle ja naurankin, mutta jalkani kunto ei nyt kyllä varsinaisesti naurata. Se on aika hauskan näköinen kieltämättä, mutta kipeä kuin mikä... Koskettaminen on tietenkin pahinta, mutta sen lisäksi myös käveleminen sattuu kiitettävästi. Onneksi nuo ovat kuitenkin vain mustelmia, eikä minulta murtunut mitään. Onnea on kengätön hevonen :D

.
.

Hevoskuvat  ©Olga Mäkinen

lauantai 13. lokakuuta 2018

Voihan jännevamma


Tämä syksy on ollut kyllä vastoinkäymisiä täynnä. Noin kuukausi sitten Vito astui kuoppaan maastossa. Tallille päästyämme jalka oli hieman nesteinen ja lämmin, joten aloin heti kylmäämään sitä. En kuvitellut tilannetta kovinkaan vakavaksi, koska jalka ei ollut yhtään puristusarka, eikä nestettä ollut paljoa. Varmuuden vuoksi kävelimme kuitenkin muutaman päivän ja kylmäsin jalan aina liikutuksen jälkeen.  


Neste pysyi jalassa, mutta Vito ei edelleenkään reagoinut mitenkään muuten, joten muutaman päivän kävelyn jälkeen kokeilin miltä liike näytti ja tuntui selästä käsin. Vito ravasi alkuun täysin puhtaasti. Se oli innokas ja liikkui todella kivantuntuisesti, kunnes ihan yhtäkkiä alkoikin varoa etustaan. Päätin soittaa eläinlääkärille, joka tulikin katsomaan Viton jalkaa seuraavalla viikolla. Eläinlääkärin kanssa katsoimme liikettä ensin käynnissä ja sitten ravissa. Vito ontui selvästi, joten päätimme klinikka-ajan olevan tarpeessa. Saimme ajan seuraavalle viikolle, johon asti kävelytin Vitoa maastakäsin.


Keskiviikkona pääsimme vihdoin klinikalle. Vito ontui selvästi vähemmän kuin viikko sitten eläinlääkärin käydessä tallilla, joten katsoimme liikettä myös juoksuttamalla kaikissa askellajeissa. Eläinlääkäri ultrasi Viton molemmat etujalat, joista molemmista löytyi harventumaa. Kipeässä etusessa harventuma tosin oli tuoreempaa, kun taas oikeassa jalassa vammat näyttivät vanhoilta. Selkeää reikää ei ultraamalla löydetty, vaan vaurio näytti suhteellisen lievältä. Eläinlääkäri halusi vielä puuduttaa jalan alaosan ja katsoa vaikuttaisiko se ontumaan, kun jänteestä löydetty vaurio oli jalan yläosassa. Ontuma lieveni hieman, joten päädyttiin piikittämään kavionivel, vaikkei se ollutkaan ontuman "pääsyy". Käytiin varmuuden vuoksi vielä röntgenissä kuvaamassa etuset, mutta niistä ei löytynyt mitään sanomista. Diagnoosiksi tuli siis pinnallisen koukistajan vaurio eli jännevamma. Vamma ei kuitenkaan onneksi näyttänyt kauhean vakavalle: Vito oli mennyt jo viikossa todella paljon eteenpäin, neste oli lähtenyt jalasta, eikä ultraamalla löydetty harventuma ollut kauhean pahannäköinen. 


Piikityksen vuoksi Vito joutui muutamaksi päiväksi karsinalepoon. Oli surullista kuunnella kun se huusi muille hevosille, eikä olisi millään halunnut olla sisällä yksin. Näistä päivistä kuitenkin selvittiin ja nyt päästään taas kävelemään ja tarhailemaan. Kuukauden ajan Vitoa pitäisi kävelyttää ja sen jälkeen vuorossa olisi kontrolliultraus, jossa katsotaan miten jalka on lähtenyt paranemaan. Hieman jännittää miten tuhma hevonen minulla on kuukauden päästä, kun se on jo nyt niin rasavilli, koska sillä on niin paljon patoutunutta energiaa.
.
.
.

Jänniä asioita tapahtuu taas lähiaikoina, joten pyrin kirjoittelemaan niistä taas jahka kerkeän!