torstai 25. lokakuuta 2018

Tapaturmia toistensa perään

Tämä syksy ei ole kyllä osoittautunut kovin vahvaksi ajaksi kummallekaan meistä: ei Vitolle, eikä minulle. Ensin Vito astuu maastossa kuoppaan, saa jännevamman ja joutuu saikulle, sitten tapahtuu jonkinlainen onnettomuus kuljettaessamme Vitoa ja sitten parin viikon päästä tipun Vitolta, niin että se astuu pahasti jalkani päälle... Mainio syksy!


Jännevammadiagnoosin jälkeen olin täysin varma, että vien Viton Juvalle, jossa se pääsee tarhailemaan koko päivän ja ilmojen mukaan myös yöt. Täällä Jyväskylässä se olisi varmasti ruvennut ihan kunnolla riehumaan tarhaillessaan yksin hiekkatarhassa. En siis halunnut aiheuttaa kenellekään vaaratilanteita ylienergisen pöllöilijän kanssa kimppatallilla, jossa hevosta käsitteli useampi kuin muutama ihminen. Rehellisesti sanottuna tuntuu kyllä ihan mukavalle, kun Vito on taas Juvalla. Vaikka asun itse vielä Jyväskylässä, enkä pääse näkemään ponia enää joka päivä, on se silti sen arvoista. Vito asuu nyt kivalla, pienellä tallilla, jossa se tuntuu todella viihtyvän. Kohta päästään varmaan laskemaan se yhteen toisten hevosten kanssa, jolloin se pääsee liikkumaan tarhassa vielä nykyistäkin enemmän ja purkamaan energioitaan edes jotenkin kehittävällä tavalla. Viton olessa täällä Jyväskylässä en päässyt käymään kertaakaan kotona, joka oli minulle aika raskasta, koska en nähnyt perhettäni pitkään aikaan. Nyt olen kuitenkin niin helpottunut: hevoseni on hyvässä hoidossa, pääsen käymään kotona aina kun haluan ja minulla on jopa aikaa panostaa hieman kouluun!


Nyt kun tapaturmista puhutaan niin meidän kuljetusreissua en edes halua vielä muistella, mutta tulen kertomaan siitä varmasti vielä joku kerta tänne bloginkin puolelle. Tällä kertaa aijon kyllä kertoa tapaturmasta, joka minulle sattui muutama päivä sitten. Viton uudella tallipaikalla on ihan mahtava ranta, jossa pääsee kahlaamaan matalassa vedessä pitkän matkaa rantaa pitkin. Käytiin siinä yksi päivä kahlaamassa Viton ja siskoni kanssa, mutta tällä kertaa lähdin matkaan yksin. Tarkoitukseni oli kahluuttaa Vitoa vähän selästäkäsin, koska se todella tykkää vedessä leikkimisestä ja kahlaaminen on saikkuilevalle hevoselle varmasti hyvää liikuntaa. 

Rannalle päästyämme kipusin selkään ja Vito meni veteen heti kuin vanha tekijä. Päästiin kävelemään rantavedessä aika pitkä matka, mutta Vito oli koko ajan jotenkin vähän outo ja pyrki jatkuvasti syvemmälle veteen. Nauroin vain ja sanoin Vitolle, että "Eihän me uida voida, vesi on ihan liian kylmää!" Vito oli kuitenkin päättänyt toisin nimittäin, kun en laskenut sitä syvemmälle, se puri kuolaimeen ja ryntäsi syvemmälle sen matkaa kuin kerkesi ja kävi sitten makaamaan veteen. Olin jo ihan paniikissa hyppäämässä pois selästä, koska en halunnut jäädä piehtaroivan hevosen alle, kun Vito päättikin nousta rajusi ja kääntyä. Tämän seurauksena löysin itseni makaamasta vedestä vain pää pinnan yläpuolella. Vito yritti lähteä kävelemään, mutta en irottanut ohjista, koska olimme matkassa kahdestaan... Vito taisi säikähtää painetta suussa ja alkoi pyöriä ihan hysteerisesti ympärilläni. Pääsin aina välillä jaloilleni, mutta sitten Vito taas vetäisi minut mahalleni veteen. Tässä samassa pyörimisessä Vito onnistui tallomaan oikean pohkeeni päälle oikein kunnolla takasellaan. 


Hetken jälkeen Vito kuitenkin onneksi rauhottui ja pääsin nousemaan ylös. Kaikki vaatteeni olivat täysin läpimärkiä. Myös taskussani ollut puhelin oli ihan läpimärkä, mutta ihme kyllä toimii vielä. Jouduin kahlaamaan jonkin matkaa vedessä päästäkseni takaisin kuivalle maalle. Vedestä pois päästyäni tulikin vähän kiire tallille, koska läpimärät vaatteet alkoivat olla aika kylmät... Minulla ei ollut minkäänlaisia vaihtovaatteita, joten heitin Viton mahdollisimman nopeasti takaisin tarhaan ja lähdin ajamaan kohti kotia. Ajomatka oli aika tuskallinen, koska jalkaa vihloi aina vaihteita vaihtaessa ja olo oli muutenkin aika epämukava. Kotiin päästyäni heitin heti kaikki vaatteet pois ja vaihdoin päälle kuivaa. Kumisaappaitani en saanut tyhjennettyä tallin pihassa, koska villasukat olivat imaiseet niin paljon vettä itseensä, ettei kenkä lähtenyt jalasta niin helposti. Loppujen lopuksi kumisaappaistani sai oikeasti kaataa vettä pois...


Muuten voisin ihan helposti nauraa koko reissulle ja naurankin, mutta jalkani kunto ei nyt kyllä varsinaisesti naurata. Se on aika hauskan näköinen kieltämättä, mutta kipeä kuin mikä... Koskettaminen on tietenkin pahinta, mutta sen lisäksi myös käveleminen sattuu kiitettävästi. Onneksi nuo ovat kuitenkin vain mustelmia, eikä minulta murtunut mitään. Onnea on kengätön hevonen :D

.
.

Hevoskuvat  ©Olga Mäkinen

6 kommenttia:

  1. Heh, mulla oli jalat lähes saman näköiset kun kaaduttiin ja hevonen pyörähti vielä osaksi päältä... Voin sanoa, että saattaa kestää kauan ennen kuin kipu hellittää! Mulla on reisi vieläkin jumissa sen verran, ettei pysty vielä kunnolla ratsastamaan, mutta ainakin pääsee jo kävelemään ja kulkemaan portaat suht normaalisti 😅 Tuosta kaatumisesta on siis jo vähän yli kolme viikkoa. Paranemisia!

    http://nelistelya.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyi kauhea! Onneksi ei mennyt poikki tai muuta vastaavaa... Minullakin on jalka vielä kosketusarka, mutta onneksi pystyy kuitenkin kävelemään ja ratsastamaan. Paranemisia sinulle!!

      Poista
  2. Voi että, mun tutulle kävi aika samallalailla! Onneks ei sattunut mitään!

    VastaaPoista
  3. Kiinnostais kuulla siitä kuljetusreissusta! Onneks ei käyny pahemmin.

    VastaaPoista