maanantai 31. joulukuuta 2018

Olen päättänyt lopettaa opiskelun


Olen opiskellut nyt puoli vuotta yliopistossa kirjallisuutta. Viime kuun alussa tein lopullisen, jo pitkään harkinnassa olleen päätöksen: lopetan opiskelun. Jo syyskuun alussa kirjoitin tänne blogiin ajatuksiani opiskelun aloituksesta ja epävarmuudestani pääainettani ja ylipäänsä yliopisto-opiskelua kohtaan. Oikeastaan jo keväällä hakiessani opiskelemaan, olin päättänyt etten ota paikkaa vastaan, jos sellaisen saan, vaan pidän suosiolla välivuoden. Kävin pääsykokeissa, pääsin sisään ja vastoin kaikkia suunnitelmiani aloitin syksyllä opintoni uudessa kaupungissa. Alkusyksystä tsemppasin: yritin opiskella, olla kiinnostunut ja pärjätä, mutta se ei auttanut. Loppusyksystä olin jo luovuttanut: en jaksanut käydä luennoilla, lukea tentteihin tai tehdä tehtäviä. Viime viikkoina minulla on ollut koulua vain kahtena päivänä, mutta sekin on tuntunut liian rankalta. En yleensä puhu tällaisita asioista, koska olen aina oppinut vain pärjäämään: sinnitelemään ja odottamaan helpompia aikoja. En halua kenenkään ajattelevan minun olevan ärsyttävä teini, joka valittaa rankasta elämästä, kun kaikilla muilla läheisillä asiat ovat paljon huonommin. Olen siis oppinut piilottamaan pahan oloni: pidän suuni kiinni, hihat alhaalla, en luota ihmisiin, mutta hymyilen kaikille ja esitän pärjäävää. 


Totuus on kuitenkin se, etten oikeasti jaksa enää esittää. En ole ollut se iloinen ja huoleton tyttö, joka nautti joka hetkestä ja pystyi rehellisesti sanomaan rakastavansa elämää, enää moneen vuoteen. Nyt olen kuitenkin tehnyt yhden päätöksen, joka helpottaa elämääni ja vaikken vieläkään osaa puhua asioistani tai avautua kenellekään, uskon että tällaisen päätöksen tekeminen on edes jonkinlainen alku. Ja vaikken tiedäkään vielä, mitä haluan opiskella, ei kirjallisuus ainakaan ollut se oikea vaihtoehto minulle. Postauksen otsikko onkin siis ehkä hieman harhaanjohtava, koska arvostan kovasti koulutusta ja haluaisin olla korkeasti koulutettu. Ongelmani on kuitenkin se, etten vieläkään oikein tiedä mitä haluisin elämältäni. Olen nuori, eikä minun tarvitsekaan vielä tietää sitä, mutta en uskalla luottaa siihen että kaikki järjestyy. Tarvitsen aina jonkin suunnitelman, päämäärän, jotta elämäni ei tuntuisi täydeltä kaaokselta. Pärjään niin kauan, kun tiedän jonkun olevan vain väliaikaista, mutta heti kun jostakin tulee arkea, en enää pysty tsemppaamaan, koska en nää loppua.


Kaikkien näiden vuosien aikana, kaiken tämän kaaoksen ja pahan olon keskellä, on minulla ollut kuitenkin yksi asia joka saa minut lähes poikeuksetta unohtamaan kaiken muun. Hevoset: henkireikä, jota ilman en todella tiedä olisinko vielä täällä. Viton löytäminen oli ehdottomasti paras asia mitä minulle on tapahtunut sen jälkeen kun Pöppö lopetettiin. Kaiken sen tyhjyyden keskellä, kun en tunne mitään, kun en edes tiedä olenko elossa vai en, on tallille meno, hevosen lähellä olo: Vito, saanut minut taas tuntemaan. Kun pääni on ollut täynnä rumia ajatuksia, kun en ole pystynyt hengittämään, on Vito kantanut minua. Vaikka Viton entinen omistaja ei kelpuuttanutkaan Vitoa terapiakäyttöön, on se minulle maailman paras terapiaeläin. Juuri se oikea hevonen minulle: elämäni hevonen. 

.
.
.

Tämä postaus on lojunut jo viikkoja luonnoksissa, koska en ole yksinkertaisesti uskaltanut julkaista sitä. Pyydän siis jo valmiiksi anteeksi tästä. Oli pakko purkaa tätä oloa jotenkin ja kirjoittaminen on ollut minulle aina luonnollisempaa kuin puhuminen.

torstai 6. joulukuuta 2018

Satumetsä











Vihdoin pääsen julkaisemaan nämä aivan ihanat kuvat, jotka siskoni otti minusta ja Vitosta jo lokakuussa. Julkaisin viime kuussa postauksen, johon kokosin samalta päivältä kuvia, tosin vedessä otettuja. Käytiin siis kahlaamassa järvessä, jonka vuoksi Vito on näissäkin kuvissa märkä jaloista ja mahan alta. Kahluu-kuvia pääset katsomaan painamalla tästä

Olen vieläkin ihan ihmeissäni, miten näistä tuli niin hyviä, vaikka todellisuudessa minusta tuntui, ettei Vito seisonut hetkeäkään paikoillaan. Omissa ilmeissä ja asennoissa olisi tietysti vaikka kuinka paljon parannettavaa, mutta onneksi Vito sentään näyttää komealle joka kuvassa. On tuo Pura Raza Española kyllä kelpo malli, pakko sanoa ;)