torstai 28. helmikuuta 2019

Karuselli

Ehdottomasti lempparikuva koko päivältä.



Totuus kuvien takaa: kuomat, haha...














Ystäväni Jyväskylästä oli meillä käymässä tässä vähän aikaa sitten. Viisi päivää meni silmänräpäyksessä mm. talleillun merkeissä. Käytiin ratsastamassa niin Vitolla ja Hartsalla kuin myös ihan ratsastustunnillakin. Viton ja Hartsan kanssa käytiin rento maastolenkki, kun taas ratsastustunnilla jouduttiin ihan kunnolla hommiin. Itsehän menin tunnilla tippumaan kokonaiset kaksi kertaa, mutta aiheesta saatan kirjoittaa ihan oman postauksensa, joten en lähde nyt avaamaan asiaa sen enempää. Viton kanssa ravailin taas maanantaina: tällä kertaa en niin hyvällä menestyksellä. Vito liikkui kyllä ihan puhtaasti, mutten itse uskaltanut sitä ratsastaa tarpeeksi eteen, jolloin se jäi koko ratsastuksen ajaksi todella tyhjäksi edestä. Nyt meillä on taas mennyt melkeinpä kaikki pohjat siihen kuntoon, etten niillä uskalla ottaa ravia. Vito onkin ollut nyt muutaman päivän lomalla, kun en sen kanssa ole uskaltautunut edes maastoon: Vitolla kun ei niitä kenkiä ole ja kaikki paikat ovat ihan peilijäätä... 

Ratsastuksen sijaan ollaan kuitenkin tehty jonkin verran hommia maastakäsin. Yksi päivä minua harmitti hirmuisesti, kun satuin juuri hevosten ruoka-aikaan tallille, enkä olisi millään halunnut keskeyttää Viton heiniensyöntiä. Kaiken lisäksi jouduttiin tekemään hommia tarhassa, sen ollessa kaikista parhaassa kunnossa. Kuitenkin alkuun petetyn näköinen Vito ei olisi lopussa laskettuani sen vapaaksi millään malttanut palata heinille. Siitä jos jostain tietää, että hevosella oli hauskaa, kun edes ruoka ei kiinnosta niin paljoa kuin hommien jatkaminen. 

Näihin kuviin palatakseni: eikö niistä tullutkin upeita? Olen aina innoissani kun puhutaan mekkokuvien ottamisesta, mutta tällä kertaa olin myös hieman skeptinen. Viisi kuukautta saikkuillut hevonen, jolla ei ole lihaksen lihasta ja keväinen ilma, jolloin kaikki on hieman nuhjuista ja inhottavaa, ei kuulostanut parhaalta mahdolliselta yhtälöltä onnistuneisiin mekkokuviin. Ystäväni sai kuitenkin napattua aivan uskottamia kuvia näissä olosuhteissa: en voisi olla yhtään tyytyväisempi! 

Johonkin kuitenkin pitää aina tarttua ja nyt saan syyttää ainoastaan itseäni... Muistelin kaksi vuotta vanhan vanhojen tanssi -mekkoni olleen sen verran pitkä, ettei helman alta näkyisi kenkiä: niinpä päädyin valitsemaan jalkaani kuomat. Kuvia ottaessa ja etenkin niitä jälkeenpäin katsoessa kuitenkin paljastui, että kuomat näkyivät alta häiritsevän paljon. Tästä syystä olen niitä koittanut parhaani mukaan muokata pois osasta kuvista. Koska en todellakaan ole tässä hommassa aloittelijaa parempi, on jälkikin sen mukaista. Olen silti sitä mieltä, että nämä muokkaukset peittoavat alta paistavat kuomat, mutta tiedostan että joku muu olisi osannut tehdä työn varmasti paljon siistimmin, haha. 

.
.
.

Mitä mieltä olet kuvista? Löytyikö lempparikuvaa?

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Vitolla saa taas ravata

Edellisiä jännevammapäivittelyjä:



Vähän yli viisi kuukautta sai Vito kävellä, mutta nyt saatiin vihdoin lupa ottaa liikutukseen mukaan ravia. Eläinlääkäri kävi siis ultraamassa jalan taas 11. päivä. Jänne on kuulemma parantunut todella hyvin, eikä ultrassa näkynyt enää yhtään harvakaikuisuutta. Liikutuksen lisääminen täytyy kuitenkin aloittaa varovasti, rasitusta pikkuhiljaa nostamalla. Ohjeeksi saatiin viisi minuuttia ravia kahtena päivänä viikossa, josta sekä päiviä, että aikaa aletaan nostamaan, edellytäen ettei jalka reagoi rasituksen nostoon. Hyvällä tuurilla voidaan jo kahden kuukauden päästä olla takaisin normitreenin parissa. 

Ensimmäisen ravikerran jälkeen fiilikset olivat uskomattomat. Viiden kuukauden aikana ehti jo useampaan kertaan ajatella, ettei ehkä enää koskaan pääse ravaamaan hevosellaan siitäkin huolimatta, että jänteen paranemisenuste olikin alusta asti hyvä. Nyt ollaan ravailtu jo muutaman kerran ja Vito on ollut joka kerralla todella hyväntuntuinen. Toivotaan, että hyvä meno jatkuu, eikä meille nyt tulisi enää mitään suurempia takapakkeja. 

Takapakeista puhuttaessa tulikin mieleen, että Vito on viime aikoina ollut aivan kamalan energinen. Sitä ehtii aina talven aikana unohtaa, kuinka vaikea tuo eläin osaa keväisin olla. Varsinkin nyt kun takana on ne viisi kuukautta pelkää kävelytystä, on selässä pysyminen ollut joinakin päivinä hieman epävarmaa. Erittäin kovalla tuulella ja lumien tippumisella on varmasti myös iso osa Viton hankalaan käytökseen. Se on aina keväsin kuin viritetty jousi, joka voi milloin tahansa ponnahtaa suuntaan tai toiseen. Aina ollaan kuitenkin pärjätty sen kanssa, eikä tämä kevät tule olemaan poikkeus, vaikka vähän tarkempi saakin olla.


Klippasin tässä yksi päivä Vitolle molempiin kupeisiin "vauhtiraidat". Se on nyt plussakelien myötä alkanut hikoilla paksun talviturkkinsa kanssa, joten ajattelin että ponilla voisi olla mukavampi, jos turkkia ei olisi ihan niin paljoa. Saikkuilun takia sen kuntokin on nyt niin pohjalukemissa, että klippaaminen saattoi olla ihan hyvä päätös. Kokonaan en halunnut karvoja ajella, joten päädyin vain raitojen vetämiseen. Jälki ei ole todellakaan kaunista, mutta eiköhän pääasia ole, että Vitolla on helpompi olla. Tämä oli muuten ensimmäinen kerta kun klippaan ja käytössä oli oikean klipperin sijaan koiran trimmeri, joka kylläkin toimi ihan hyvin. Vito ei olisi millään jaksanut seisoa paikoillaan, mutta olen silti ihan tyytyväinen siihen, koska se kuitenkin antoi klipata todella hyvin. Vielä vuosi sitten Vito olisi varmasti hyppinyt seinille, jos olisin mennyt sen luokse klipperin kanssa. Etuosaan se ei oikein antanut koskea, vielä kun tyhmänä jätin sen viimeiseksi... Saa nähdä ajellaanko sitä edestä ollenkaan vai jääkö raidat tuollaisiksi vähän hölmön näköisiksi, haha.

.
.
.

Päivittelen taas pian, miten meidän kuntoutusoperaatio on edennyt! 

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Viisi vinkkiä ylioppilaskirjoituksiin


Eikös kohta ole aika, jolloin tämän kevään abiturientit jäävät lukulomalle valmistautumaan ylioppilaskirjoituksiin? Kirjoitin itse viime keväänä ylioppilaaksi ja muistan, kuinka paljon kirjoitukset jännittivät ja stressasivat silloin. Jos joku tätä lukeva on nyt siinä stressavassa tilanteessa, että muutaman kuukauden päästä olisi edessä jonkin reaalin kirjoitukset, kannattaa lukea nämä vinkit läpi. 

Meinasin ensin kirjoittaa tämän postauksen kaikkien aineiden näkökulmasta, mutta lähemmän tarkastelun jälkeen tajusin, ettei minulla riitä tarpeeksi vinkkejä muuhun kuin psykologian realiin valmistautumiseen. Suurinta osaa vinkeistä voi kuitenkin varmasti soveltaa myös muihin reaaleihin tai vaikka pääsykokeisiin valmistautumiseen. Itse kirjoitin näillä vinkeillä psykologiasta E:n ja muistaakseni se jäi muutamaa pistettä vajaaksi L:stä. Kaikkien mielestä oma koe on varmasti se kaikista hankalin, mutta ainakin omasta mielestäni kevään 2018 koe oli oikeasti hankala verrattuna esimerkiksi edeltävän syksyn kokeeseen. 


1. Kääntökortit:

Tämä on ihan paras mahdollinen tapa oppia käsitteitä ja tutkijoita/tutkimuksia: toiselle puolelle korttia kirjoitetaan käsite ja kääntöpuolelle selitys. Itse tein näitä myös tutkijoiden nimillä eli toiselle puolelle kirjoitin nimen ja toiselle puolelle tutkimuksen tai teorian, jota kyseinen henkilö edusti.  Itsehän olin sen verran laiska, että opettelin tutkijoiden nimistä vain sukunimet, mutta sekin oli parempi kuin ei mitään. Näissä kaikista tärkeintä on kirjoittaa omin sanoin, eikä kopioida suoraan kirjasta, koska ulkoaopettelemalla ei lopputulos ole todellakaan yhtä hyvä kuin oikeasti asioita käsittelemällä. Näitä kortteja kun ei hävitä, voi niitä käydä läpi uudestaan ja uudestaan, kunnes kaikki käsitteet ja nimet ovat hallussa. Itse käytän tätä tekniikkaa nytkin lukiessani kauppakorkean pääsykokeisiin ja en voi muuta kuin oikeasti suositella.

2. Tutkijoiden ja tutkimusten tunkeminen kaikkialle:

Etenkin psykologia on aineena sellainen, että siitä on vaikea kirjoittaa tieteellistä vastausta. Vastauksesta tulee helposti ympäripyöreää ja mihinkääperustamatonta mututietoa, josta ei luonnollisesti pisteitä paljoa heru. Meille painotettiin kertauskurssilla, että kaikki mitä vastauksessa väittää, pitää perustella jollakin teorialla tai tutkimuksella. Itse tungin kirjoituksissa tutkijoita ja teorioita ihan joka väliin, sellaisiinkin johon niitä oikeasti sai tunkemalla tunkea ja se selvästi kannatti. Tiedän, ettei se tunnu yhtään luonnolliselta ja voi olla todella vaikeaakin, mutta kannattaa oikeasti yrittä, koska se toimii takuuvarmasti. Trust me, tunkekaa tutkimuksia kaikkialle!

3. Vanhojen yo-kokeiden tekeminen:

Tätäkään en varmasti olisi tajunnut, jos emme olisi kertauskurssilla keskittyneet vain ja ainoastaan vanhoihin tehtäviin vastaamiseen. Kun tutustuu etukäteen tehtävätyyppeihin, ei itse kokeessa pitäisi tulla minkäänlaista shokkia siitä, miten erilaisia yo-kokeiden kysymykset voivat olla verrattuna kurssikokeiden kysymyksiin. Yo-kysymykset ovat etenkin psykologiassa usein todella soveltavia, joten kysymyksiin vastaaminen saattaa olla alkuun hankalaa, etenkin jos on tottunut selkeisiin kysymystyyppeihin, joista huomaa heti mitä vastaukselta haetaan. Itselläni oli aikamoinen opetteleminen tässä, koska en ole koskaan ollut hyvä tekemään tehtäviä, joihin ei ole yhtä oikeaa vastausta. Vanhojen yo-kokeiden tekeminen kuitenkin kehitti sen verran, että itse kirjoituksissa nämä tehtävät eivät tulleet yllätyksinä ja niihinkin osasi vastata. Esseemuotoisia tehtäviä harjoitellessa ei muuten aina tarvitse kirjoittaa kokonaista esseetä, vaan voi esimerkiksi listata olennaisia asioita ranskalaisilla viivoilla ja kirjoittaa vain esseen aloituksen ja lopetuksen.

Täältä löytyy: vanhoja ylioppilaskokeita harjoiteltavaksi. 

4. Jyrki Rossin videot:

Kun kaikki muut keinot on käytetty, on aika turvautua Jyrki Rossin videoihin, haha. No ei vaan, Rossin YouTube-kanava kannattaa oikeasti ottaa seurantaan, etenkin jos on kirjoittamassa psykologiaa. Silloin kun itse valmistauduin kirjoituksiin, löytyi kanavalta videoituna kertauskurssien oppitunteja psykologiasta, mutta muistaakseni myös joistakin muistakin aineista. Nyt nopean vilkaisun jälkeen kanavalla näyttää olevan vanhojen oppituntivideoiden lisäksi paljon uutta materiaalia mm. ihan oikea videokurssi. Kannattaa edes vilkaista näitä videoita, koska ainakin itse opin paljon niitä kuuntelemalla. Video on myös kätevää laittaa pyörimään ja kuunnella samalla kun on esimerkiksi lenkillä ja mikä parasta, ei videoiden katsominen maksa mitään.

Klikkaa tästä: Jyrki Rossin kanavalle. 


5. Vapaa-aika:

Viimeinen, mutta oikeasti ehkä tärkein vinkki, jota ei missään nimessä saa unohtaa: vapaa-ajan pitäminen. Itse pääsin rentoutumaan opiskelun lomassa parhaiten tallilla ja hevosen selässä. Keväällä lupasin itselleni olla ottamatta stressiä hevoseni liikutuksesta, koska stressiä oli jo tarpeeksi tulevien kirjoitusten takia. Koko viime kevät lähinnä maastoiltiinkin Viton kanssa, koska koin sen parhaaksi tavaksi rentoutua ja liikuttaa hevosta, ottamatta siitä stressiä. Kannattaa siis etsiä itselleen jotakin vastapainoa jatkuvan opiskelun rinnalle, vaikka siihen kuluisikin aikaa, jota voisi käyttää opiskeluun. Itse ainakin huomasin, että on paljon tehokkaampaa opiskella vähemmän aikaa ja käyttää sitä aikaa myös harrastuksiin kuin yrittää opiskella mahdollimman monta tuntia tekemättä mitään muuta. Ei kannata olla liian vaativa itselleen: kaikki kokeet voi aina uusia, jos ne eivät ensimmäisellä kerralla mene nappiin. 


.
.
.

Ei muuta kuin tsemppiä kaikille tänä keväänä kirjoittaville ja onnea niille, joilla tämä koitos on jo ohi, haha!

torstai 31. tammikuuta 2019

Saikkuilun hyvät puolet

Näin neljä kuukautta hevosta kävellyttäessä on pakostakin tullut aikoja, jolloin on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja lopettaa koko harrastus. Mutta koska yritän edelleen etsiä positiivista versiota itsestäni, haluan nyt keskittyä positiivisiin puoliin, joita oman hevosen saikkuilu on tuonut mukanaan. Kuulostaa ehkä hieman hassulta: mitä hyvää oman hevosen sairastamisessa muka voisi olla? Itse sairastamisessa ei varmasti olekaan, mutta hevosen saikun aikana voi kuitenkin yrittää keskittyä asioihin, joihin muulloin ei olisi aikaa tai kiinnostusta. Ota siis näistä vinkeistä koppi, jos hevosesi on saanut pitkän sairaslomatuomion.


Motivaation löytäminen:

Voin rehellisesti sanoa, että silloin kun Vito jäi sairaslomalle, olin alkuun jopa helpottunut. Minulla ei ollut pitkään aikaan ollut motivaatiota ratsastaa kunnolla, joka puolestaan sai minut tuntemaan itseni erittäin huonoksi hevosenomistajaksi. Noin kuukauden olin jopa ihan tyytyväinen, ettei minun tarvinnut kiivetä hevoseni selkään ja ratsastaa sitä kunnolla, mutta sen kuukauden jälkeen ikävä hevosen selkään oli kovempi kuin aikoihin. Nyt kun Vitolla on neljä kuukautta sairaslomaa takana, olen jo haljeta odotuksesta. Ainoa asia, mitä tällä hetkellä toivon, on että jalka olisi parantunut ja päästäisiin aloittamaan kuntoutusurakka. Voin siis sanoa, että ainakin minun tapauksessani pieni tauko ratsastuksesta palautti motivaationi ja nyt se onkin varmasti kovempi kuin ikinä aikaisemmin!


Toisten hevosilla ratsastaminen:

Tarpeeksi kun valittaa oman ratsun saikkuilusta, alkavat ihmiset tarjota omia hevosiaan ratsastettavaksi. Haha no ei ihan, mutta on ollut aivan ihanaa huomata, kuinka anteliaasti ihmiset lainaavat hevosiaan, kun sillä omalla hevosella ei pääse ratsastamaan. Viton saikun aikana olen päässyt neljän ihan uuden hevoskaverin selkään, joista vain yksi on ollut ratsastuskoulun hevonen. Erityisen iso kiitos taas meidän talliomistajalle, jonka hevosella olen päässyt jopa käymään valmennuksissa: ei onnistuisi ihan kaikkialla. Ja vaikka ratsastuskertoja ei viikossa kerrykään läheskään yhtä paljoa kuin oman hevosen kanssa, on toisten hevosilla ratsastaminen myös kehittänyt ihan eri tavalla kuin aina sillä samalla meneminen. Jos ei kuitenkaan tunne ketään, kuka lainaisi hevosta, voi aina mennä käymään ratsastuskoulun tunneilla. Uudella hevosella ratsaminen on aina vähän jännittävää, mutta usein myös sen arvoista.


Hevosen ja ratsastajan kehittyminen:

Ja kuka sanoi, ettei tauon aikana voi kehittyä? Olen siitä onnekkaassa asemassa, että saan kävelyttää Vitoa selästäkäsin, jolloin päästään tekemään hommia ihan eri tavalla kuin jos hevonen olisi vain käsikävelytyksessä. Niinpä tauon aikana ollaan voitu keskittyä käynnin hyväksi ratsastamiseen, väistöihin, avo- ja sulkutaivutuksiin jne. Minulla on ollut myös enemmän aikaa tarkastella omaa ratsastustani ja olenkin tehnyt yhden suuren havainnon ratsastusasentoni korjauksessa. Virhe on ollut niin iso ja vaikuttanut aivan kaikkeen, että siitä voisin kirjoittaa melkeinpä kokonaan oman postauksensa. On kuitenkin ihmeellistä miten en ole tätä virhettä aikaisemmin ymmärtänyt, vaikka siitä on minulle aina jankutettu. Ratsastuksen kehittämisessä ei siis todellakaan aina riitä se, että opettaja huomauttaa virheestä, koska läheskään aina oppilas ei asiaa sisäistä. Tässä taas tullaan siihen, miksi kaikki eivät opi saman opettajan silmän alla yhtä hyvin, ja miksi sopivan opettajan tai valmentajan löytäminen olisi todella tärkeää.


Muihin asioihin keskittyminen:

Mitä tämä nyt kenellekin tarkoittaa. Jos ei hevosharrastuksen vuoksi ole ikinä aikaa olla kavereiden kanssa tai harrastaa muita juttuja, on aikasi koittanut nyt! Hevosen kävelyttäminen vie usein paljon vähemmän aikaa kuin kunnon treenissä olevan hevosen liikutus, joten aikaa saattaa jäädä jollekin muullekin kuin tallilla pyörimiselle. Meidän tapauksessa muihin asioihin keskittyminen on kuitenkin lähinnä tarkoittanut maastoilua ja maastakäsittelyä. Varmaan 90% kävelytyksestä ollaan hoidettu maastossa, koska se on vain niin mukavaa Viton kanssa. Se malttaa kävellä niin kiltisti, vaikka energiaa riittäisi varmasti vaikka kuinka paljon, eikä se pahemmin säiky turhia. Maastakäsin ollaan myös puuhailtu paljon ja ollaan mm. opeteltu ihan uusi ja erittäin hyödyllinen temppu! Meille selkäännousut ovat olleet aina vähän vaikeita, kun Vito ei millään haluaisi kestää paikoillaan. Kun asettelen jakkaran sen viereen: se lähtee peruttamaan, kun laitan jalan jalustimeen: se lähtee kävelemään eteenpäin... Nyt ollaan kuitenkin opeteltu molemmille mieluinen tapa nousta selkään. Menen itse jakkaralle seisomaan, jolloin Vito asettuu itse sopivasti viereeni ja kun pääsen selkään sen vielä kiltisti aloillaan seisoessa, saa se palkan. Vito on tajunnut tempun idean todella hienosti, mutta vielä on paljon hienosäädettävää. Vito tulee helposti liian lähelle, jolloin selkäännouseminen on mahdotonta: mutta mieluummin liian lähelle kuin karkuun, haha.

.
.
.

Onko sinulla mitään kivoja ideoita miten saikkuilusta voi ottaa kaiken irti?

maanantai 21. tammikuuta 2019

Hevoshommissa Saksassa

Kuvassa näkyy ylätallia ja kenttää pensasaitoineen

Olisikohan vihdoin aika kirjoitella tarkemmin reissustani Saksaan? Olin viime vuoden elokuussa kahdeksan päivän reissussa Wangelsissa tutustumassa isomman maailman hevoskulttuuriin. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tästä reissusta, vaikka sitä olenkin jo pitkään lupaillut. Nyt kuitenkin yritän palata viitisen kuukautta ajassa taaksepäin ja muistella parhaani mukaan millaista oli olla tutustumassa ulkomaalaiseen hevoskulttuuriin. Postausta kuvittamassa puhelimella otettuja kuvia kyseiseltä reissulta.


Pääsin tallille tutustumaan sen aikaisen valmentajani suhteilla. Kyseinen talli on siis myyntitalli Wangelsissa melkein Itämeren rannikolla. Suomesta lennettiin ensin Riikaan, jossa konetta vaihdettiin ennen loppumatkaa Hampuriin. Wangels itsessään oli todella pieni ja suloinen maalaiskylä, jonne Hampurin lentokentältä oli matkaa noin 120 kilometriä. Talli taas jakautui kahteen osaan, joihin molempiin kuului pitkä käytävä täynnä karsinoita hevosineen molemminpuolin käytävää. Suurimmalla osalla hevosista oli karsinassaan ikkunasta, josta ne pystyivät halutessaan kurkkimaan pihalle. Lämpimillä ilmoilla ikkunat olivat tietenkin auki, mutta talven tullen ne kuulemma suljetaan, jotta hevoset tarkenevat sisällä. Alakäytävällä kaikki hevoset olivat joko myynnissä olevia hevosia, myyntiin tulevia nuoria tai siitosoreja, kun taas yläkäytävällä asusti myös yksityishevosia ja eläkehevosia. Tallia ympäröi isot laitumet, jossa nuoret hevoset tarhasivat laumoissa. Kentällä ratsastaessa pystyi horisontissa näkemään meren ja sateen yllättäessä käytössä oli iso maneesi, sekä pienenmpi, lähinnä juoksutukseen tarkoitettu halli. 


Itse asuin tämän reissun ajan tallimestarin kellarissa. Kuulostaa ehkä vähän hämärältä, mutta kysessä oli siis ihan oikea huone kylpyhuoneineen. Talliin mentiin aamulla seitsemän aikoihin, jolloin karsinat oljitettiin ja hevosille jaettiin heinät ja kaurat. Tämän jälkeen käytiin yleensä syömässä aamupala, jonka jälkeen loppupäivä lähinnä liikutettiin hevosia ja laitettiin niitä valmiiksi ostajille. Muutama hevonen vietiin joka päivä pihalle tarhailemaan, kun taas loppuja liikutettiin parhaimman mukaan joko ratsain, irtojuoksuttaen tai liinassa juoksuttaen. Kaikista nuorimmat hevoset juoksivat usein maneesissa irtona, kun taas jo vähän kokeneempia hevosia juoksutettiin liinassa ja harjoiteltiin selkäännousua. Jo sisäänratsastettuja hevosia liikutettiin lähinnä ratsain. Viikon aikana pääsin myös näkemään mm. hevosten astuttamista ja auttamaan eläinlääkärin tekemässä osto/myyntitarkastuksessa.


Ensimmäiset pari päivää liikutin hevosia juoksuttamalla, mutta kolmantena päivänä pääsin ratsastamaankin. En todellakaan odottanut pääseväni hevosten selkään koko reissun aikana, mutta yllätys oli tietenkin positiivinen. Loppuajasta sainkin ratsastaa 2-3 hevosta päivässä juoksutettavien lisäksi. Ratsuinani toimi aivan ihania hevosia, joita en kyllä oikein osannut alkuun ratsastaa. Saksalainen ratsastustapa poikkeaa mielestäni aika paljon siitä, miten itse olen tottunut ratsastamaan, joten alkuun minulla todella oli hieman vaikeuksia. Yksi ihana työntekijä neuvoi minua paljon, jolloin sain ihan erilaisen tuntuman hevosiin ja päivä päivältä yhteistyömme näiden hevosten kanssa parani paranemistaan. Yksi todella mielenkiintoinen asia jota pääsin seuraamaan ja vähän myös osallistumaan, oli juurikin nuorten hevosten kouluttaminen. Oikeastaan nuorten kanssa puuhailu oli jopa hieman pelottavaa: toisin kuin Suomessa, näitä nuoria alettiin käsittelemään vasta noin kolmevuotiaina, kun ne tulevat pellosta talliin. Suomessa varsoja taputellaan ja harjaillaan jo maitovarsasta, kun taas saksalaiset varsat elävät laitumella isossa laumassa nuoreksi hevoseksi asti, jonka jälkeen ne vasta tulevat talliin ja niitä aletaan käsitellä. Sanomattakin siis varmasti selvää, että nuoret saattoivat olla aika arvaamattomia ja pelokkaita. 

Alatallin pitkä käytävä

Muita eroja mitä huomasin suomalaisten ja saksalaisten tallien tavoissa oli mm. etteivät hevoset tarhailleet Saksassa ollenkaan. Karsinat olivat toki isompia kuin Suomessa, mutta silti tuntui vähän hurjalle, ettei suurin osa tallin hevosista käynyt pihalla muuten kuin liikutuksen aikana. Hevoset myös ruokittiin vain kaksi kertaa päivässä, kun taas Suomessa olen aina tottunut siihen, että hevoset saavat heinät vähintään kolme kertaa päivässä, yleensä useamminkin. Saksassa hevosille annettiin kerralla isot määrät heinää ja ne söivät myös olkea, jos heinä pääsi loppumaan ennen seuraavaa ruokintaa. En siis sano, että hevosilla olisi jotenkin huonommat oltavat kuin Suomessa: nämä ovat vain hauskoja huomioita, jotka pistivät suomalaiselle silmään. Yksi hauska ja erikoinen tapa, johon en ole Suomessa törmännyt oli se, että hevosten selkään noustiin jo sisällä. Kun Suomessa hevoset yleensä talutetaan pitkiäkin matkoja tallista aina kentälle saakka, Saksassa noustiin heti hoitopaikalla hevosen selkään ja ratsastettiin käytävää pitkin, pihan poikki kentälle tai käytävää pitkin suoraan maneesiin. Tämä oli erittäin kätevä tapa, voitaisiin ottaa käyttöön täällä Suomessakin, haha.

Hoitopaikka ja kaksi nuorta

Ennen tallille saapumista minulle oli kerrottu todella vähän minkäänlaista informaatiota mistään. Vasta maahan saavuttuani minulle selvisi, etteivät saksalaiset oikeastaan puhu englantia samalla tavalla kuin suurin osa suomalaisista puhuu. Tallilla oikeastaan kukaan ei puhunut englantia, enkä itse ymmärrä sanaakaan saksaa, mutta onneksi tallilla oli kuitenkin yksi suomalainen työntekijä, joka neuvoi minua kaikessa. Vaikka en oikein päässytkään juttelemaan muille, oli oloni kuitenkin koko ajan tervetullut ja kotoisa. Työpäivän jälkeen kokoonnuttiin usein istumaan iltaa tai syömään yhdessä. Koko talliporukka oli kuin yhtä perhettä ja hevosalan työ oli heille todella täysin elämäntapaa. Opin myös muutaman sanan saksaa, jotka muistan vieläkin! "Moin" on moi, "tschüss" tarkoittaa näkemiin ja "danke shön" kiitos paljon. 


Vaikka muistelenkin reissua nyt positiivisessa valossa, oli työnteko oikeasti myös rankkaa. Useana päivänä oltiin tallissa vielä yhdeksän jälkeen illallakin, vaikka oltiin tultu jo aamuseitsemään, eikä välissä ollut kuin aamupala- ja ruokatauko. Vaapapäiviäkin työntekijöillä ei ollut kuin yksi viikossa ja silloinkin täytyi käydä hoitamassa pakolliset hommat eli hevosten ruokinta ja karsinoiden kuivitus. Kaikki postauksen kuvat on otettu aurinkoisina päivinä, joita onneksi sattui reissuni aikana useita, mutta osasi Saksassa sataakin. Osa päivistä oli todella kylmiä, kaatosateen ja navakan, mereltä puhaltavan tuulen takia. Mutta niinhän se on, että rakkaudesta lajiin tätä hommaa tehdään. Itse olin viikon työnteon ja yli 20 tuntia kestäneen kotimatkani jälkeen niin poikki, että oli jopa ihan mukavaa olla menemättä tallille seuraavana päivänä. 

Tallikissat Whitie ja Brownie

Yksi asia mitä jäin vähän ikävöimään Suomeen palattuani oli Nasu-niminen hevonen. Nasu oli yksi hevosista, jota sain ratsastaa reissuni aikana ja joka opetti minulle niin lyhyessä ajassa todella paljon. Suomalainen tallityöntekijä kertoi minulle, että Nasu on aikoinaan ollut 160cm luokkien kilpahevonen, jolta valitettavasti meni takajalat, jonka vuoksi sen kisaura päättyi. Nykyään se viettää hyvin ansaittuja eläkepäiviä päästen päivittäin tarhailemaan ponikaverinsa kanssa. Sain kunnian ratsastaa reissuni ajan tätä hevosta ja voin kyllä sanoa, että se jos mikä oli opettavaista. Nasu oli todella kiltti ja reilu hevonen, mutta osasi myös sanoa, jos en osannut ratsastaa sitä tarpeeksi hyvin. Reissuni viimeisenä päivänä päästiin Nasun kanssa ensimmäistä kertaa kentälle, kun aikaisemmin olin ratsastanut sitä vain maneesissa. Kentälle päästyämme huomasin Nasun koko olemuksen muuttuvan: se ryhdistäytyi ja liikkui heti todella innokkaasti ja rennosti. Ihan kuin kentälle jääneet esteet olisivat herättäneet muistot sen entisestä elämästä. Hyppyhommiin ei sentään ruvettu, mutta tehtiin paljon laukanvaihtoja, joista Nasu kuumui ihan kunnolla. Loppuun nousin kevyeeseen istuntaan ja annoin ruunan laukata niin kovaa kuin se tahtoi: ja Nasu, se vaikutti niin onnelliselta, että meinasin oikeasti ruveta itkemään. Tuntuu vähän hupsulle sanoa, mutta Nasua on kyllä vähän ikävä edelleen... 


Kokonaisuudessaan reissu oli aika upea! Oli ihanaa vain lähteä jonnekin, kunnolla edes tietämättä minne oli menossa. Varsinkin kun perillä selvisi, että talliporukka oli ihan huippua, hevoset hienoja ja kaikki auttoivat ja opettivat mielellään, jolloin pääsin oppimaan niin paljon uutta. Olenko menossa takaisin Saksaan? Sitä ei ikinä tiedä, mutta nyt nähtyäni Saksan hevoskulttuuria päällisin puolin, haluaisin kovasti nähdä myös muiden maiden toimintatapoja ja talleja. Erityisesti olen haaveillut Espanjan talleille menosta tai Yhdysvaltojen kokemisesta, mutta katsotaan nyt mihin elämä vie. Iso kiitos kuitenkin kaikille, jotka mahdollistivat tämän reissun: kiitos. 

Nasun nenu ♥

torstai 10. tammikuuta 2019

Tervetuloa vuosi 2019


Ihan tähän alkuun haluan sanoa ison kiitoksen kaikille teille, jotka välitätte. Edellinen postaukseni sai aivan uskomattoman vastaanoton, vaikka itse pidinkin sitä hieman kyseenalaisena ja mietin sen julkaisemista todella pitkään. Postauksen julkaisemisen jälkeen sain viestejä ja kommentteja Instagramissa, Facebookissa ja täällä blogissakin. On todella upeaa huomata, kuinka aivan vetovieraatkin ihmiset välittivät ja uskaltavat kertoa sen. Tsemppejä enemmänkin ilahduin viesteistä, joissa ihmiset kertoivat kokeneensa samankaltaisia tunteita kuin mistä minäkin kirjoitin. Välillä sitä tulee itsekkäästi ajatelleeksi olevansa maailman ainut ihminen, joka tuntee surua ja uskoo itsepäisesti siihen, etteivät muut voi ymmärtää, vaikka heille puhuisikin. Juuri tämän takia olisi hienoa, jos vaikeista asioista kirjoitettaisiin enemmän ja puhuttaisiin avoimemmin. Kaiken sen sosiaalisessa mediassa näkyvän positiivisuuden rinnalle tarvitaan myös realismia. Enkä nyt tarkoita negatiivisuutta, skeptismiä tai pessimismiä vaan aitoutta. Positiivisuus ja ilo ovat hienoja asioita niin kauan kun ne ovat aitoja. Iloisen esittäminen on niin helppoa sosiaalisessa mediassa: voi vain jättää kirjoittamatta kaiken epäonnistuneen, kertomatta miltä oikeasti tuntuu ja sanomatta sen, miten asiat oikeasti ovat. 


Minulle hymystä tuli selviytymiskeino. Keino peittää oikeat tunteet ja hämätä muita ihmisiä; ehkä myös itseäni. Kun minua ahdisti: hymyilin, vaikka olin surullinen: hymyilin ja kun pelkäsin: hymyilin. Muistan miettineeni, että ei olisi yhtään tilannetta, josta en selviäisi hymyilemällä ja nyökkäilemällä. Menetelmäni toimi niin kauan kunnes se ei enää toiminut. Törmäsin ihmisiin, jotka käyttivät hyväkseen heikkouttani ja ajaudun tilaan, jossa en enää tunnistanut tunteitani: en tuntenut mitään. Nyt kuitenkin ymmärrän, kuinka huono selviytymiskeino esittäminen oikeasti oli. Ei ole heikkoa näyttää oikeita tunteitaan: se on oikeastaan paljon vaikeampaa kuin esittää aina iloista ja pärjäävää. 


Tarkoitukseni ei todellakaan ollut tänään kirjoittaa toista samankaltaista, pohdiskelevaa postausta, mutta aloitus toiminee hyvänä johdantona uudelle vuodelle ja tämän postauksen teemalle. En ole enää pitkään aikaan tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta tänä vuonna lupaan kuitenkin jotain. Lupaan lopettaa esittämisen: yritän opetella tunnistamaan pohjimmaiset tunteeni, kohtamaan ne ja näyttämään ne. En enää aijo jatkaa tunteiden sysäämistä syrjään, enkä aijo purkaa vihaa ja tuskaa typerillä tavoilla, jotka eivät auta kuin siinä hetkessä. Lupaan yrittää kehittyä ihmisenä, etsiä sen oikeasti iloisen ja positiivisen itseni ja ennen kaikkea elää ja nauttia siitä. Tiedän, että nämä ovat suuria lupauksia, joiden kehittämistä saan harjoitella koko pienen elämäni, mutta tiedän myös, että voin olla onnellisempi ja haluan olla; ja uskon, että siitä on hyvä aloittaa. 


Mitä Vitoon ja sen uuteen vuoteen tulee on kunnon kohotusta, masun pienentämistä ja kadonneiden selkälihasten metsästystä. Ollaan aloiteltu vuosi tekemällä hommia mm. puomeilla ja lumihangessa, jolloin Vito on päässyt nostelemaan jalkojaan vähän normaalia enemmän. Maastoilupainotteinen liikutus tulee varmasti vielä jatkumaan, koska kentällä on niin tylsä mennä, kun saadaan vain kävellä. Pitää kuitenkin alkaa ratsastamaan Vitoa maastossakin oikein päin ja laittamaan se oikeasti hommiin, jotta saadaan pojalle vähän lihasta ja kuntoa takaisin. Viton kanssa on aina niin ilo käydä maastossa, kun se osaa käyttäytyä yleensä yksinkin todella hyvin. Viime aikoina ollaan tiellä kulkiessamme kohdattu mm. koulutakseja, traktoreita, metsureita ja jopa rekka, ja ainoastaan viimeisenä mainittu aiheutti muutaman sivuaskeleet: nekin todella lievät sellaiset. Myös syksyllä Viton mielestä niin kamalat lehmät alkavat nekin olla jo "ihan sama". 


Suurin toiveeni uudelta vuodelta on, että Viton jalka parantuisi ja se pääsisi taas liikkumaan kunnolla ja elämään onnellisen pienen ponin elämää. Uskon kyllä, että Vito on ihan onnellinen tälläkin hetkellä, mutta terve hevonen on aina terve hevonen. Ihmeen hyvin se on jaksanut kävellä nämä neljä kuukautta, kun alkuun tuntui, että se hyppi seinille jo viikon kävelytysjakson jälkeen... Vasta viime aikoina se on alkanut itse tarjoamaan mm. maastossa ravia ja ottaa kuulemma aina tarhassa välillä juoksuaskeleita. Kohta puoleen pitäisikin taas pyytää eläinlääkäri ultraamaan jalkaa, jotta saadaan selville päästäisiinkö jo ottamaan ravia vai vieläkö kävellään. 


Viton saikkuillessa olen päässyt aina silloin tällöin ratsastamaan tallinomistajan hevosta. Harmolla ratsastaminen on ollut erittäin opettavaista, koska se on todella erilainen ratsastaa kuin Vito. Tykkään molemmista pojista kovasti ja on niissä paljon samaakin: mm. väri ja herkkyys. On ollut myös hauskaa huomata kuinka Harmon kanssa saadut oivallukset ovat auttaneet myös Viton ratsastuksen kanssa. Niinhän sitä sanotaan, että erilaisilla hevosilla ratsastaminen kehittää ihan eri tavalla kuin aina sillä samalla meneminen. Silloin tällöin ratsastaminen tuntuu kyllä aika surulliselle, kun Viton ollessa kunnossa pääsi ratsastamaan melkein joka päivä, mutta toivotaan että Vitokin pääsisi kohta kunnolla taas töihin. 


Tässä kohtaa kuitenkin lopetan kirjoittamisen ja päästän teidät kunnolla ihailemaan näitä upeita kuvia, joita siskoni kävi ottamassa minusta ja Vitosta jouluaattona. Onnea on sisko, jolla on taitoa napsia tällaisia kuvia! 












Ihanaa uutta vuotta just sulle! ♥