torstai 31. tammikuuta 2019

Saikkuilun hyvät puolet

Näin neljä kuukautta hevosta kävellyttäessä on pakostakin tullut aikoja, jolloin on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja lopettaa koko harrastus. Mutta koska yritän edelleen etsiä positiivista versiota itsestäni, haluan nyt keskittyä positiivisiin puoliin, joita oman hevosen saikkuilu on tuonut mukanaan. Kuulostaa ehkä hieman hassulta: mitä hyvää oman hevosen sairastamisessa muka voisi olla? Itse sairastamisessa ei varmasti olekaan, mutta hevosen saikun aikana voi kuitenkin yrittää keskittyä asioihin, joihin muulloin ei olisi aikaa tai kiinnostusta. Ota siis näistä vinkeistä koppi, jos hevosesi on saanut pitkän sairaslomatuomion.


Motivaation löytäminen:

Voin rehellisesti sanoa, että silloin kun Vito jäi sairaslomalle, olin alkuun jopa helpottunut. Minulla ei ollut pitkään aikaan ollut motivaatiota ratsastaa kunnolla, joka puolestaan sai minut tuntemaan itseni erittäin huonoksi hevosenomistajaksi. Noin kuukauden olin jopa ihan tyytyväinen, ettei minun tarvinnut kiivetä hevoseni selkään ja ratsastaa sitä kunnolla, mutta sen kuukauden jälkeen ikävä hevosen selkään oli kovempi kuin aikoihin. Nyt kun Vitolla on neljä kuukautta sairaslomaa takana, olen jo haljeta odotuksesta. Ainoa asia, mitä tällä hetkellä toivon, on että jalka olisi parantunut ja päästäisiin aloittamaan kuntoutusurakka. Voin siis sanoa, että ainakin minun tapauksessani pieni tauko ratsastuksesta palautti motivaationi ja nyt se onkin varmasti kovempi kuin ikinä aikaisemmin!


Toisten hevosilla ratsastaminen:

Tarpeeksi kun valittaa oman ratsun saikkuilusta, alkavat ihmiset tarjota omia hevosiaan ratsastettavaksi. Haha no ei ihan, mutta on ollut aivan ihanaa huomata, kuinka anteliaasti ihmiset lainaavat hevosiaan, kun sillä omalla hevosella ei pääse ratsastamaan. Viton saikun aikana olen päässyt neljän ihan uuden hevoskaverin selkään, joista vain yksi on ollut ratsastuskoulun hevonen. Erityisen iso kiitos taas meidän talliomistajalle, jonka hevosella olen päässyt jopa käymään valmennuksissa: ei onnistuisi ihan kaikkialla. Ja vaikka ratsastuskertoja ei viikossa kerrykään läheskään yhtä paljoa kuin oman hevosen kanssa, on toisten hevosilla ratsastaminen myös kehittänyt ihan eri tavalla kuin aina sillä samalla meneminen. Jos ei kuitenkaan tunne ketään, kuka lainaisi hevosta, voi aina mennä käymään ratsastuskoulun tunneilla. Uudella hevosella ratsaminen on aina vähän jännittävää, mutta usein myös sen arvoista.


Hevosen ja ratsastajan kehittyminen:

Ja kuka sanoi, ettei tauon aikana voi kehittyä? Olen siitä onnekkaassa asemassa, että saan kävelyttää Vitoa selästäkäsin, jolloin päästään tekemään hommia ihan eri tavalla kuin jos hevonen olisi vain käsikävelytyksessä. Niinpä tauon aikana ollaan voitu keskittyä käynnin hyväksi ratsastamiseen, väistöihin, avo- ja sulkutaivutuksiin jne. Minulla on ollut myös enemmän aikaa tarkastella omaa ratsastustani ja olenkin tehnyt yhden suuren havainnon ratsastusasentoni korjauksessa. Virhe on ollut niin iso ja vaikuttanut aivan kaikkeen, että siitä voisin kirjoittaa melkeinpä kokonaan oman postauksensa. On kuitenkin ihmeellistä miten en ole tätä virhettä aikaisemmin ymmärtänyt, vaikka siitä on minulle aina jankutettu. Ratsastuksen kehittämisessä ei siis todellakaan aina riitä se, että opettaja huomauttaa virheestä, koska läheskään aina oppilas ei asiaa sisäistä. Tässä taas tullaan siihen, miksi kaikki eivät opi saman opettajan silmän alla yhtä hyvin, ja miksi sopivan opettajan tai valmentajan löytäminen olisi todella tärkeää.


Muihin asioihin keskittyminen:

Mitä tämä nyt kenellekin tarkoittaa. Jos ei hevosharrastuksen vuoksi ole ikinä aikaa olla kavereiden kanssa tai harrastaa muita juttuja, on aikasi koittanut nyt! Hevosen kävelyttäminen vie usein paljon vähemmän aikaa kuin kunnon treenissä olevan hevosen liikutus, joten aikaa saattaa jäädä jollekin muullekin kuin tallilla pyörimiselle. Meidän tapauksessa muihin asioihin keskittyminen on kuitenkin lähinnä tarkoittanut maastoilua ja maastakäsittelyä. Varmaan 90% kävelytyksestä ollaan hoidettu maastossa, koska se on vain niin mukavaa Viton kanssa. Se malttaa kävellä niin kiltisti, vaikka energiaa riittäisi varmasti vaikka kuinka paljon, eikä se pahemmin säiky turhia. Maastakäsin ollaan myös puuhailtu paljon ja ollaan mm. opeteltu ihan uusi ja erittäin hyödyllinen temppu! Meille selkäännousut ovat olleet aina vähän vaikeita, kun Vito ei millään haluaisi kestää paikoillaan. Kun asettelen jakkaran sen viereen: se lähtee peruttamaan, kun laitan jalan jalustimeen: se lähtee kävelemään eteenpäin... Nyt ollaan kuitenkin opeteltu molemmille mieluinen tapa nousta selkään. Menen itse jakkaralle seisomaan, jolloin Vito asettuu itse sopivasti viereeni ja kun pääsen selkään sen vielä kiltisti aloillaan seisoessa, saa se palkan. Vito on tajunnut tempun idean todella hienosti, mutta vielä on paljon hienosäädettävää. Vito tulee helposti liian lähelle, jolloin selkäännouseminen on mahdotonta: mutta mieluummin liian lähelle kuin karkuun, haha.

.
.
.

Onko sinulla mitään kivoja ideoita miten saikkuilusta voi ottaa kaiken irti?

maanantai 21. tammikuuta 2019

Hevoshommissa Saksassa

Kuvassa näkyy ylätallia ja kenttää pensasaitoineen

Olisikohan vihdoin aika kirjoitella tarkemmin reissustani Saksaan? Olin viime vuoden elokuussa kahdeksan päivän reissussa Wangelsissa tutustumassa isomman maailman hevoskulttuuriin. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tästä reissusta, vaikka sitä olenkin jo pitkään lupaillut. Nyt kuitenkin yritän palata viitisen kuukautta ajassa taaksepäin ja muistella parhaani mukaan millaista oli olla tutustumassa ulkomaalaiseen hevoskulttuuriin. Postausta kuvittamassa puhelimella otettuja kuvia kyseiseltä reissulta.


Pääsin tallille tutustumaan sen aikaisen valmentajani suhteilla. Kyseinen talli on siis myyntitalli Wangelsissa melkein Itämeren rannikolla. Suomesta lennettiin ensin Riikaan, jossa konetta vaihdettiin ennen loppumatkaa Hampuriin. Wangels itsessään oli todella pieni ja suloinen maalaiskylä, jonne Hampurin lentokentältä oli matkaa noin 120 kilometriä. Talli taas jakautui kahteen osaan, joihin molempiin kuului pitkä käytävä täynnä karsinoita hevosineen molemminpuolin käytävää. Suurimmalla osalla hevosista oli karsinassaan ikkunasta, josta ne pystyivät halutessaan kurkkimaan pihalle. Lämpimillä ilmoilla ikkunat olivat tietenkin auki, mutta talven tullen ne kuulemma suljetaan, jotta hevoset tarkenevat sisällä. Alakäytävällä kaikki hevoset olivat joko myynnissä olevia hevosia, myyntiin tulevia nuoria tai siitosoreja, kun taas yläkäytävällä asusti myös yksityishevosia ja eläkehevosia. Tallia ympäröi isot laitumet, jossa nuoret hevoset tarhasivat laumoissa. Kentällä ratsastaessa pystyi horisontissa näkemään meren ja sateen yllättäessä käytössä oli iso maneesi, sekä pienenmpi, lähinnä juoksutukseen tarkoitettu halli. 


Itse asuin tämän reissun ajan tallimestarin kellarissa. Kuulostaa ehkä vähän hämärältä, mutta kysessä oli siis ihan oikea huone kylpyhuoneineen. Talliin mentiin aamulla seitsemän aikoihin, jolloin karsinat oljitettiin ja hevosille jaettiin heinät ja kaurat. Tämän jälkeen käytiin yleensä syömässä aamupala, jonka jälkeen loppupäivä lähinnä liikutettiin hevosia ja laitettiin niitä valmiiksi ostajille. Muutama hevonen vietiin joka päivä pihalle tarhailemaan, kun taas loppuja liikutettiin parhaimman mukaan joko ratsain, irtojuoksuttaen tai liinassa juoksuttaen. Kaikista nuorimmat hevoset juoksivat usein maneesissa irtona, kun taas jo vähän kokeneempia hevosia juoksutettiin liinassa ja harjoiteltiin selkäännousua. Jo sisäänratsastettuja hevosia liikutettiin lähinnä ratsain. Viikon aikana pääsin myös näkemään mm. hevosten astuttamista ja auttamaan eläinlääkärin tekemässä osto/myyntitarkastuksessa.


Ensimmäiset pari päivää liikutin hevosia juoksuttamalla, mutta kolmantena päivänä pääsin ratsastamaankin. En todellakaan odottanut pääseväni hevosten selkään koko reissun aikana, mutta yllätys oli tietenkin positiivinen. Loppuajasta sainkin ratsastaa 2-3 hevosta päivässä juoksutettavien lisäksi. Ratsuinani toimi aivan ihania hevosia, joita en kyllä oikein osannut alkuun ratsastaa. Saksalainen ratsastustapa poikkeaa mielestäni aika paljon siitä, miten itse olen tottunut ratsastamaan, joten alkuun minulla todella oli hieman vaikeuksia. Yksi ihana työntekijä neuvoi minua paljon, jolloin sain ihan erilaisen tuntuman hevosiin ja päivä päivältä yhteistyömme näiden hevosten kanssa parani paranemistaan. Yksi todella mielenkiintoinen asia jota pääsin seuraamaan ja vähän myös osallistumaan, oli juurikin nuorten hevosten kouluttaminen. Oikeastaan nuorten kanssa puuhailu oli jopa hieman pelottavaa: toisin kuin Suomessa, näitä nuoria alettiin käsittelemään vasta noin kolmevuotiaina, kun ne tulevat pellosta talliin. Suomessa varsoja taputellaan ja harjaillaan jo maitovarsasta, kun taas saksalaiset varsat elävät laitumella isossa laumassa nuoreksi hevoseksi asti, jonka jälkeen ne vasta tulevat talliin ja niitä aletaan käsitellä. Sanomattakin siis varmasti selvää, että nuoret saattoivat olla aika arvaamattomia ja pelokkaita. 

Alatallin pitkä käytävä

Muita eroja mitä huomasin suomalaisten ja saksalaisten tallien tavoissa oli mm. etteivät hevoset tarhailleet Saksassa ollenkaan. Karsinat olivat toki isompia kuin Suomessa, mutta silti tuntui vähän hurjalle, ettei suurin osa tallin hevosista käynyt pihalla muuten kuin liikutuksen aikana. Hevoset myös ruokittiin vain kaksi kertaa päivässä, kun taas Suomessa olen aina tottunut siihen, että hevoset saavat heinät vähintään kolme kertaa päivässä, yleensä useamminkin. Saksassa hevosille annettiin kerralla isot määrät heinää ja ne söivät myös olkea, jos heinä pääsi loppumaan ennen seuraavaa ruokintaa. En siis sano, että hevosilla olisi jotenkin huonommat oltavat kuin Suomessa: nämä ovat vain hauskoja huomioita, jotka pistivät suomalaiselle silmään. Yksi hauska ja erikoinen tapa, johon en ole Suomessa törmännyt oli se, että hevosten selkään noustiin jo sisällä. Kun Suomessa hevoset yleensä talutetaan pitkiäkin matkoja tallista aina kentälle saakka, Saksassa noustiin heti hoitopaikalla hevosen selkään ja ratsastettiin käytävää pitkin, pihan poikki kentälle tai käytävää pitkin suoraan maneesiin. Tämä oli erittäin kätevä tapa, voitaisiin ottaa käyttöön täällä Suomessakin, haha.

Hoitopaikka ja kaksi nuorta

Ennen tallille saapumista minulle oli kerrottu todella vähän minkäänlaista informaatiota mistään. Vasta maahan saavuttuani minulle selvisi, etteivät saksalaiset oikeastaan puhu englantia samalla tavalla kuin suurin osa suomalaisista puhuu. Tallilla oikeastaan kukaan ei puhunut englantia, enkä itse ymmärrä sanaakaan saksaa, mutta onneksi tallilla oli kuitenkin yksi suomalainen työntekijä, joka neuvoi minua kaikessa. Vaikka en oikein päässytkään juttelemaan muille, oli oloni kuitenkin koko ajan tervetullut ja kotoisa. Työpäivän jälkeen kokoonnuttiin usein istumaan iltaa tai syömään yhdessä. Koko talliporukka oli kuin yhtä perhettä ja hevosalan työ oli heille todella täysin elämäntapaa. Opin myös muutaman sanan saksaa, jotka muistan vieläkin! "Moin" on moi, "tschüss" tarkoittaa näkemiin ja "danke shön" kiitos paljon. 


Vaikka muistelenkin reissua nyt positiivisessa valossa, oli työnteko oikeasti myös rankkaa. Useana päivänä oltiin tallissa vielä yhdeksän jälkeen illallakin, vaikka oltiin tultu jo aamuseitsemään, eikä välissä ollut kuin aamupala- ja ruokatauko. Vaapapäiviäkin työntekijöillä ei ollut kuin yksi viikossa ja silloinkin täytyi käydä hoitamassa pakolliset hommat eli hevosten ruokinta ja karsinoiden kuivitus. Kaikki postauksen kuvat on otettu aurinkoisina päivinä, joita onneksi sattui reissuni aikana useita, mutta osasi Saksassa sataakin. Osa päivistä oli todella kylmiä, kaatosateen ja navakan, mereltä puhaltavan tuulen takia. Mutta niinhän se on, että rakkaudesta lajiin tätä hommaa tehdään. Itse olin viikon työnteon ja yli 20 tuntia kestäneen kotimatkani jälkeen niin poikki, että oli jopa ihan mukavaa olla menemättä tallille seuraavana päivänä. 

Tallikissat Whitie ja Brownie

Yksi asia mitä jäin vähän ikävöimään Suomeen palattuani oli Nasu-niminen hevonen. Nasu oli yksi hevosista, jota sain ratsastaa reissuni aikana ja joka opetti minulle niin lyhyessä ajassa todella paljon. Suomalainen tallityöntekijä kertoi minulle, että Nasu on aikoinaan ollut 160cm luokkien kilpahevonen, jolta valitettavasti meni takajalat, jonka vuoksi sen kisaura päättyi. Nykyään se viettää hyvin ansaittuja eläkepäiviä päästen päivittäin tarhailemaan ponikaverinsa kanssa. Sain kunnian ratsastaa reissuni ajan tätä hevosta ja voin kyllä sanoa, että se jos mikä oli opettavaista. Nasu oli todella kiltti ja reilu hevonen, mutta osasi myös sanoa, jos en osannut ratsastaa sitä tarpeeksi hyvin. Reissuni viimeisenä päivänä päästiin Nasun kanssa ensimmäistä kertaa kentälle, kun aikaisemmin olin ratsastanut sitä vain maneesissa. Kentälle päästyämme huomasin Nasun koko olemuksen muuttuvan: se ryhdistäytyi ja liikkui heti todella innokkaasti ja rennosti. Ihan kuin kentälle jääneet esteet olisivat herättäneet muistot sen entisestä elämästä. Hyppyhommiin ei sentään ruvettu, mutta tehtiin paljon laukanvaihtoja, joista Nasu kuumui ihan kunnolla. Loppuun nousin kevyeeseen istuntaan ja annoin ruunan laukata niin kovaa kuin se tahtoi: ja Nasu, se vaikutti niin onnelliselta, että meinasin oikeasti ruveta itkemään. Tuntuu vähän hupsulle sanoa, mutta Nasua on kyllä vähän ikävä edelleen... 


Kokonaisuudessaan reissu oli aika upea! Oli ihanaa vain lähteä jonnekin, kunnolla edes tietämättä minne oli menossa. Varsinkin kun perillä selvisi, että talliporukka oli ihan huippua, hevoset hienoja ja kaikki auttoivat ja opettivat mielellään, jolloin pääsin oppimaan niin paljon uutta. Olenko menossa takaisin Saksaan? Sitä ei ikinä tiedä, mutta nyt nähtyäni Saksan hevoskulttuuria päällisin puolin, haluaisin kovasti nähdä myös muiden maiden toimintatapoja ja talleja. Erityisesti olen haaveillut Espanjan talleille menosta tai Yhdysvaltojen kokemisesta, mutta katsotaan nyt mihin elämä vie. Iso kiitos kuitenkin kaikille, jotka mahdollistivat tämän reissun: kiitos. 

Nasun nenu ♥

torstai 10. tammikuuta 2019

Tervetuloa vuosi 2019


Ihan tähän alkuun haluan sanoa ison kiitoksen kaikille teille, jotka välitätte. Edellinen postaukseni sai aivan uskomattoman vastaanoton, vaikka itse pidinkin sitä hieman kyseenalaisena ja mietin sen julkaisemista todella pitkään. Postauksen julkaisemisen jälkeen sain viestejä ja kommentteja Instagramissa, Facebookissa ja täällä blogissakin. On todella upeaa huomata, kuinka aivan vetovieraatkin ihmiset välittivät ja uskaltavat kertoa sen. Tsemppejä enemmänkin ilahduin viesteistä, joissa ihmiset kertoivat kokeneensa samankaltaisia tunteita kuin mistä minäkin kirjoitin. Välillä sitä tulee itsekkäästi ajatelleeksi olevansa maailman ainut ihminen, joka tuntee surua ja uskoo itsepäisesti siihen, etteivät muut voi ymmärtää, vaikka heille puhuisikin. Juuri tämän takia olisi hienoa, jos vaikeista asioista kirjoitettaisiin enemmän ja puhuttaisiin avoimemmin. Kaiken sen sosiaalisessa mediassa näkyvän positiivisuuden rinnalle tarvitaan myös realismia. Enkä nyt tarkoita negatiivisuutta, skeptismiä tai pessimismiä vaan aitoutta. Positiivisuus ja ilo ovat hienoja asioita niin kauan kun ne ovat aitoja. Iloisen esittäminen on niin helppoa sosiaalisessa mediassa: voi vain jättää kirjoittamatta kaiken epäonnistuneen, kertomatta miltä oikeasti tuntuu ja sanomatta sen, miten asiat oikeasti ovat. 


Minulle hymystä tuli selviytymiskeino. Keino peittää oikeat tunteet ja hämätä muita ihmisiä; ehkä myös itseäni. Kun minua ahdisti: hymyilin, vaikka olin surullinen: hymyilin ja kun pelkäsin: hymyilin. Muistan miettineeni, että ei olisi yhtään tilannetta, josta en selviäisi hymyilemällä ja nyökkäilemällä. Menetelmäni toimi niin kauan kunnes se ei enää toiminut. Törmäsin ihmisiin, jotka käyttivät hyväkseen heikkouttani ja ajaudun tilaan, jossa en enää tunnistanut tunteitani: en tuntenut mitään. Nyt kuitenkin ymmärrän, kuinka huono selviytymiskeino esittäminen oikeasti oli. Ei ole heikkoa näyttää oikeita tunteitaan: se on oikeastaan paljon vaikeampaa kuin esittää aina iloista ja pärjäävää. 


Tarkoitukseni ei todellakaan ollut tänään kirjoittaa toista samankaltaista, pohdiskelevaa postausta, mutta aloitus toiminee hyvänä johdantona uudelle vuodelle ja tämän postauksen teemalle. En ole enää pitkään aikaan tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta tänä vuonna lupaan kuitenkin jotain. Lupaan lopettaa esittämisen: yritän opetella tunnistamaan pohjimmaiset tunteeni, kohtamaan ne ja näyttämään ne. En enää aijo jatkaa tunteiden sysäämistä syrjään, enkä aijo purkaa vihaa ja tuskaa typerillä tavoilla, jotka eivät auta kuin siinä hetkessä. Lupaan yrittää kehittyä ihmisenä, etsiä sen oikeasti iloisen ja positiivisen itseni ja ennen kaikkea elää ja nauttia siitä. Tiedän, että nämä ovat suuria lupauksia, joiden kehittämistä saan harjoitella koko pienen elämäni, mutta tiedän myös, että voin olla onnellisempi ja haluan olla; ja uskon, että siitä on hyvä aloittaa. 


Mitä Vitoon ja sen uuteen vuoteen tulee on kunnon kohotusta, masun pienentämistä ja kadonneiden selkälihasten metsästystä. Ollaan aloiteltu vuosi tekemällä hommia mm. puomeilla ja lumihangessa, jolloin Vito on päässyt nostelemaan jalkojaan vähän normaalia enemmän. Maastoilupainotteinen liikutus tulee varmasti vielä jatkumaan, koska kentällä on niin tylsä mennä, kun saadaan vain kävellä. Pitää kuitenkin alkaa ratsastamaan Vitoa maastossakin oikein päin ja laittamaan se oikeasti hommiin, jotta saadaan pojalle vähän lihasta ja kuntoa takaisin. Viton kanssa on aina niin ilo käydä maastossa, kun se osaa käyttäytyä yleensä yksinkin todella hyvin. Viime aikoina ollaan tiellä kulkiessamme kohdattu mm. koulutakseja, traktoreita, metsureita ja jopa rekka, ja ainoastaan viimeisenä mainittu aiheutti muutaman sivuaskeleet: nekin todella lievät sellaiset. Myös syksyllä Viton mielestä niin kamalat lehmät alkavat nekin olla jo "ihan sama". 


Suurin toiveeni uudelta vuodelta on, että Viton jalka parantuisi ja se pääsisi taas liikkumaan kunnolla ja elämään onnellisen pienen ponin elämää. Uskon kyllä, että Vito on ihan onnellinen tälläkin hetkellä, mutta terve hevonen on aina terve hevonen. Ihmeen hyvin se on jaksanut kävellä nämä neljä kuukautta, kun alkuun tuntui, että se hyppi seinille jo viikon kävelytysjakson jälkeen... Vasta viime aikoina se on alkanut itse tarjoamaan mm. maastossa ravia ja ottaa kuulemma aina tarhassa välillä juoksuaskeleita. Kohta puoleen pitäisikin taas pyytää eläinlääkäri ultraamaan jalkaa, jotta saadaan selville päästäisiinkö jo ottamaan ravia vai vieläkö kävellään. 


Viton saikkuillessa olen päässyt aina silloin tällöin ratsastamaan tallinomistajan hevosta. Harmolla ratsastaminen on ollut erittäin opettavaista, koska se on todella erilainen ratsastaa kuin Vito. Tykkään molemmista pojista kovasti ja on niissä paljon samaakin: mm. väri ja herkkyys. On ollut myös hauskaa huomata kuinka Harmon kanssa saadut oivallukset ovat auttaneet myös Viton ratsastuksen kanssa. Niinhän sitä sanotaan, että erilaisilla hevosilla ratsastaminen kehittää ihan eri tavalla kuin aina sillä samalla meneminen. Silloin tällöin ratsastaminen tuntuu kyllä aika surulliselle, kun Viton ollessa kunnossa pääsi ratsastamaan melkein joka päivä, mutta toivotaan että Vitokin pääsisi kohta kunnolla taas töihin. 


Tässä kohtaa kuitenkin lopetan kirjoittamisen ja päästän teidät kunnolla ihailemaan näitä upeita kuvia, joita siskoni kävi ottamassa minusta ja Vitosta jouluaattona. Onnea on sisko, jolla on taitoa napsia tällaisia kuvia! 












Ihanaa uutta vuotta just sulle! ♥