torstai 10. tammikuuta 2019

Tervetuloa vuosi 2019


Ihan tähän alkuun haluan sanoa ison kiitoksen kaikille teille, jotka välitätte. Edellinen postaukseni sai aivan uskomattoman vastaanoton, vaikka itse pidinkin sitä hieman kyseenalaisena ja mietin sen julkaisemista todella pitkään. Postauksen julkaisemisen jälkeen sain viestejä ja kommentteja Instagramissa, Facebookissa ja täällä blogissakin. On todella upeaa huomata, kuinka aivan vetovieraatkin ihmiset välittivät ja uskaltavat kertoa sen. Tsemppejä enemmänkin ilahduin viesteistä, joissa ihmiset kertoivat kokeneensa samankaltaisia tunteita kuin mistä minäkin kirjoitin. Välillä sitä tulee itsekkäästi ajatelleeksi olevansa maailman ainut ihminen, joka tuntee surua ja uskoo itsepäisesti siihen, etteivät muut voi ymmärtää, vaikka heille puhuisikin. Juuri tämän takia olisi hienoa, jos vaikeista asioista kirjoitettaisiin enemmän ja puhuttaisiin avoimemmin. Kaiken sen sosiaalisessa mediassa näkyvän positiivisuuden rinnalle tarvitaan myös realismia. Enkä nyt tarkoita negatiivisuutta, skeptismiä tai pessimismiä vaan aitoutta. Positiivisuus ja ilo ovat hienoja asioita niin kauan kun ne ovat aitoja. Iloisen esittäminen on niin helppoa sosiaalisessa mediassa: voi vain jättää kirjoittamatta kaiken epäonnistuneen, kertomatta miltä oikeasti tuntuu ja sanomatta sen, miten asiat oikeasti ovat. 


Minulle hymystä tuli selviytymiskeino. Keino peittää oikeat tunteet ja hämätä muita ihmisiä; ehkä myös itseäni. Kun minua ahdisti: hymyilin, vaikka olin surullinen: hymyilin ja kun pelkäsin: hymyilin. Muistan miettineeni, että ei olisi yhtään tilannetta, josta en selviäisi hymyilemällä ja nyökkäilemällä. Menetelmäni toimi niin kauan kunnes se ei enää toiminut. Törmäsin ihmisiin, jotka käyttivät hyväkseen heikkouttani ja ajaudun tilaan, jossa en enää tunnistanut tunteitani: en tuntenut mitään. Nyt kuitenkin ymmärrän, kuinka huono selviytymiskeino esittäminen oikeasti oli. Ei ole heikkoa näyttää oikeita tunteitaan: se on oikeastaan paljon vaikeampaa kuin esittää aina iloista ja pärjäävää. 


Tarkoitukseni ei todellakaan ollut tänään kirjoittaa toista samankaltaista, pohdiskelevaa postausta, mutta aloitus toiminee hyvänä johdantona uudelle vuodelle ja tämän postauksen teemalle. En ole enää pitkään aikaan tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta tänä vuonna lupaan kuitenkin jotain. Lupaan lopettaa esittämisen: yritän opetella tunnistamaan pohjimmaiset tunteeni, kohtamaan ne ja näyttämään ne. En enää aijo jatkaa tunteiden sysäämistä syrjään, enkä aijo purkaa vihaa ja tuskaa typerillä tavoilla, jotka eivät auta kuin siinä hetkessä. Lupaan yrittää kehittyä ihmisenä, etsiä sen oikeasti iloisen ja positiivisen itseni ja ennen kaikkea elää ja nauttia siitä. Tiedän, että nämä ovat suuria lupauksia, joiden kehittämistä saan harjoitella koko pienen elämäni, mutta tiedän myös, että voin olla onnellisempi ja haluan olla; ja uskon, että siitä on hyvä aloittaa. 


Mitä Vitoon ja sen uuteen vuoteen tulee on kunnon kohotusta, masun pienentämistä ja kadonneiden selkälihasten metsästystä. Ollaan aloiteltu vuosi tekemällä hommia mm. puomeilla ja lumihangessa, jolloin Vito on päässyt nostelemaan jalkojaan vähän normaalia enemmän. Maastoilupainotteinen liikutus tulee varmasti vielä jatkumaan, koska kentällä on niin tylsä mennä, kun saadaan vain kävellä. Pitää kuitenkin alkaa ratsastamaan Vitoa maastossakin oikein päin ja laittamaan se oikeasti hommiin, jotta saadaan pojalle vähän lihasta ja kuntoa takaisin. Viton kanssa on aina niin ilo käydä maastossa, kun se osaa käyttäytyä yleensä yksinkin todella hyvin. Viime aikoina ollaan tiellä kulkiessamme kohdattu mm. koulutakseja, traktoreita, metsureita ja jopa rekka, ja ainoastaan viimeisenä mainittu aiheutti muutaman sivuaskeleet: nekin todella lievät sellaiset. Myös syksyllä Viton mielestä niin kamalat lehmät alkavat nekin olla jo "ihan sama". 


Suurin toiveeni uudelta vuodelta on, että Viton jalka parantuisi ja se pääsisi taas liikkumaan kunnolla ja elämään onnellisen pienen ponin elämää. Uskon kyllä, että Vito on ihan onnellinen tälläkin hetkellä, mutta terve hevonen on aina terve hevonen. Ihmeen hyvin se on jaksanut kävellä nämä neljä kuukautta, kun alkuun tuntui, että se hyppi seinille jo viikon kävelytysjakson jälkeen... Vasta viime aikoina se on alkanut itse tarjoamaan mm. maastossa ravia ja ottaa kuulemma aina tarhassa välillä juoksuaskeleita. Kohta puoleen pitäisikin taas pyytää eläinlääkäri ultraamaan jalkaa, jotta saadaan selville päästäisiinkö jo ottamaan ravia vai vieläkö kävellään. 


Viton saikkuillessa olen päässyt aina silloin tällöin ratsastamaan tallinomistajan hevosta. Harmolla ratsastaminen on ollut erittäin opettavaista, koska se on todella erilainen ratsastaa kuin Vito. Tykkään molemmista pojista kovasti ja on niissä paljon samaakin: mm. väri ja herkkyys. On ollut myös hauskaa huomata kuinka Harmon kanssa saadut oivallukset ovat auttaneet myös Viton ratsastuksen kanssa. Niinhän sitä sanotaan, että erilaisilla hevosilla ratsastaminen kehittää ihan eri tavalla kuin aina sillä samalla meneminen. Silloin tällöin ratsastaminen tuntuu kyllä aika surulliselle, kun Viton ollessa kunnossa pääsi ratsastamaan melkein joka päivä, mutta toivotaan että Vitokin pääsisi kohta kunnolla taas töihin. 


Tässä kohtaa kuitenkin lopetan kirjoittamisen ja päästän teidät kunnolla ihailemaan näitä upeita kuvia, joita siskoni kävi ottamassa minusta ja Vitosta jouluaattona. Onnea on sisko, jolla on taitoa napsia tällaisia kuvia! 












Ihanaa uutta vuotta just sulle! ♥

2 kommenttia:

  1. Ihana postaus!
    Toivotaan, että Viton jalka olisi pian parempi, ja että pysyisi hyvänä vielä pitkään. <3

    VastaaPoista